Desu puhui

Oi miksi olet niin musta, logoni?

Maailman ensimmäinen DesuTalks-tapahtuma on ohi! En ole henkilökohtaisesti tykännyt aikaisemmista coniraporteistani, joten panostin tähän kuin räjähdealaekspertti konsanaan, toivottavasti myös järjestäjäporras saa tästä jotain irti. Eli vähemmän minua ja enemmän, öh, tapahtumaa. Toki nimenomaan omasta näkökulmastani, minä en voi edustaa jokaista kävijää yksin.

Aloitankin itsestäni – DesuTalksin kunniaksi oli nimittäin erittäin aiheellista saada jalka pois kävelykunnosta pian, joten teloin itseni kunnialla ja olin kainalosauvoilla kuin mikäkin king of everything. Eli jos näitte paikalla keppien kanssa heiluvan urpon, se olin n. 100% todennäköisyydellä minä, mikset tullut morjenstamaan? No, ensi kerralla sitten! Aiheeseen.

DesuTalks tapahtumana tuli varmaan kaikille vähän puskista, mutta suhtauduin itse siihen erittäin innostuneesti, koska sen ideahan oli alusta asti tarjota juuri harrastajille asiapitoista puheohjelmaa – siis sitä, millaiseksi Desucon on profiloinut itseään, mutta ilman karnevaaleja. Tapahtuma haluttiin pitää selkeästi pienemmän, asiasta varmasti kiinnostuneiden häppeninkinä, joka näkyi paitsi poikkeuksellisen hardcoresti rajattuna ohjelmasisältönä, myös valitettavasti hinnassa – Gloria ei ilmeisesti ole halvin mahdollinen paikka pitää yhtään mitään tapahtumaa, ja kun sitä pieni porukka maksaa niin se käy vähän kalliiksi. Itsehän en hintaa tosin edes maksanut, koska oon niinku mediaa hei.

Talks kuitenkin jäi ennen itse tapahtumaa vähän etäiseksi esimerkiksi Desuconiin nähden, ja pidin itse vähän hassuna tutun järjestäjätiimin yleiseen linjaan verrattuna poikkeuksellisen heikkoa tiedotusta. Desuconissa olen aina tykännyt blogituslinjasta, jolla pääsee tapahtuman järjestämiseen mielenkiintoisella tavalla sisään, ja toisaalta myös jossain määrin tutustuu järjestäjäporukkaan, joka nyt jäi etäiseksi. Nämä ovat pieniä asioita, mutta tapahtumaa aina odottaa enemmän, kun sen kasautumista todelliseksi pääsee oikeasti seuraamaan läheltä – ehkä tapahtuman kohderyhmää pidetään yleisesti meikäläistä fiksumpana, siis sellaisena, joka valitsee tapahtumansa sen sisällön, eikä henkilökohtaisen siteen vuoksi… mutta vaivaamaan se jäi. Myös melkein kaikki nettisivuilla esitetyt ajat ”.. joulukuun lopussa” tai ”heti vuoden alussa” kosahtivat tai myöhästelivät, mikä oli Desuconin yleiseen linjaan nähden outoa.

Nämä ovat hyvin pitkälti kuitenkin pikkuseikkoja, koska itse tapahtuma oli kaiken kaikkiaan erittäin hyvä ja tervetullut.

Tapahtuma, tilat ja meininki

Gloria sopi tapahtumaan kelvollisesti. Kelvollinen ei ole sitä, mitä yleensä desu-alkuisilta tapahtumilta saa tason ollessa keskimäärin A+, mutta pettynytkään en varsinaisesti ole. Tämän kokoiselle tapahtumalle tilaa oli erittäin riittävästi yläparven ollessa ilmeisesti lähes tyhjä, joskin lattiakerroksen pyödät oli ahdettu niin tolkuttoman täyteen tuoleja, ettei yksittäiselle kävijälle meinannut riittää tarpeeksi tilaa istumiselle, saati jos olisi halunnut vaikka kesken päästä vierailemaan toiletissa. (Glorian vessat on muuten näin ohimennen sanottuna aivan perseestä). Lavalle näkyi joka kolkasta hyvin (sanoo mies, joka oli saman pöydän ääressä koko ajan..) ja kuuluvuus oli erinomainen. Ohjelmanumeroissa käytetty taustakangas oli kuitenkin valitettavan tumma, värit mitä sattuu ja olihan se kaltaiselleni sokealle melko kaukanakin – johon olisi tietysti voinut ohjelmanpitäjien puolesta valmistautua suuremmalla fontilla ja nyt kun tilanne on tiedossa niin ensi vuonna varmaan he tekevätkin näin. Heijastetut DesuTalks-logot olivat sen sijaan häikäisevän kirkkaita ja selkeitä, jopa häiritsevään asti, mutta laskisin sen erittäin pieneksi sivuseikaksi.

Hintatasoon minulla ei sinänsä ole kommentoitavaa, kun en sitä maksanut. Jos sitä kuitenkin haluaa väkisin verrata Desuconin öbaut samoissa lukemissa pyörineisiin hintoihin, jolla saadaan 24/2 huipputilat, kunniavieraita, ohjelmalehtistä, enemmän puheohjelmaa ja kaikkea muuta jännää, Talks alkaa tuntumaan kalliihkolta – kävijän näkökulmasta. Toisaalta sanoisin, että jos tapahtumaa ei pystytä samanveroisena järjestämään halvempana, niin olkoot kalliskin – tämän tapahtuman on jatkuttava. Ei ole järkeä kosiskella suurempaa yleisöä vain hintatason laskemisen takia, ainakaan jos se laskisi yleistä tasoa ja tapahtumapaikkaa pitäisi muuttaa (huonompaan).

DesuTalks on hengeltään hyvin erilainen tapahtuma coneihin nähden. Coneihin erittäin olennaisena osana kuuluu myös hengailu, sosiaalinen kanssakäyminen ja confiilistely, jotka kaikki olivat Talksissa poissa. Sosiaalinen kanssakäyminen eli tuttujen näkeminen on kuitenkin sellainen osa, jota itse odotin innolla, ja se ei ollut liian helppoa. DesuTalks on  Suomen suurin animeblogimiitti, mutta valitettavasti se puoli jäi kokonaan iltabileiden armoille, mikä taas harmitti kun alaikäinen kaverini joutui sitten hylättynä poistumaan. Nyyhkis. Myös vierustovereiden kanssa ohjelmien kommentoiminen ja yleinen animuaiheinen herkullinen keskustelu jäi lyhyiden ohjelmataukojen takia valitettavan vähiin. Nämä eivät tietenkään missään nimessä ole järjestäjäpuolen ongelmia, vaan tapahtuman yleisen luonteen aiheuttamia harmistuksia.

Pääsen ihan juuri ohjelmiin, eli siihen olennaisimpaan. Mainitaanko ensin, että vaikka ohjelmanumeroita oli laidasta laitaan ja melko monta, varsinaista ähkyä niiden kanssa ei ollut – pikemminkin vain pakokauhu siitä, että hei, kohta ne ovat jo ohi. Ehkä Talks voisi suosiolla olla vielä tunnin-pari pidempikin? Ehkä enemmänkin, jos toinen pidempi tauko (puolisen tuntia?) olisi välissä. Eli raskasta ei siinä mielessä siis missään vaiheessa tullut, vaan päinvastoin.

Ohjelmat yleisesti

Se johtuu siitä, että ohjelmien taso oli erittäin korkea. Vartista reiluun pariin kymmeneen minuuttiin kestävät ohjelmapläjäykset kuulostavat ajatuksen tasolla liian lyhyiltä, mutta jos aiheet ovat sopivasti rajattuja niin ne voivat toimia. Ilokseni huomasin, että aiheita oli tosiaan rajattu ja osa ohjelmista oli selkeästi mietitty sopimaan juuri tähän lyhyeen esitykseen.

Ohjelmanpitäjät taas, kutsuvieraita kun olivat, tiesivät kaikki aiheistaan onnellisen paljon. En silti tiedä onko varsinaisesti mitään järkeä kutsua jokaista suomalaisen animeharrastamisen kaupallisen puolen edustajaa puhumaan – ketä edes ensi vuodeksi jäi peruuttaneen Urumin lisäksi? Kaupallisien osaajien puheenvuorot ovat kuitenkin ainakin minulle melko toissijainen kiinnostuksen kohde verrattuna hyvään animupohditaan, mutta toisaalta eipä heidän kannoilleen ja jutuilleen muitakaan kanavia tunnu olevan. No, katsotaan kohta tarkemmin, kun pääsen itse ohjelmiin.

Kutsuvierashommassa toisaalta kynnykseksi omalla kohdallani nousi se, että jos minua ei ole kutsuttu puhumaan, vaikka olemassaoloni tämän blogin takia tiedetään, sehän perin ilmiselvästi tarkoittaa että minua ei myöskään haluta puhumaan, joten kynnys lähteä ehdottamaan omaa ohjelmaa vaikka sitä olisikin on varsin suuri. Lopputuloksena ei siten välttämättä ollut parasta mahdollista ohjelmaa, vaan tämän hetkisistä, jo ennalta hyviä ohjelmia pitäneistä tutuista naamoista koostettu kattaus ohjelmaa. Enkä nyt tarkoita että olisin juuri nimenomaan itse tehnyt yhtään mitään paremmin tai tehnyt ylipäätään yhtään mitään, mutta periaatteessa näkisin kuitenkin järkevämpänä kerätä kasa ohjelmaehdotuksia, joista sitten valitaan parhaat päältä ja koostetaan Talks.

No, millaisen ohjelmakattauksen Talks oli saanut aikaan kutsuvierasmenetelmällä? Hauskasti ristiriidassa edellelliseen kappaleeseen, helvetin kovan.

Ohjelmat yksitellen

Antti Grönlundin ohjelma mangakustantajan arjesta oli hieno. Sen lisäksi, että ohjelman aihe oli henkilökohtaisenkin kiinnostuksen kohde, Antti myös puhui hyvin ja otti puheessaan hienosti kohdeyleisön (siis aktiiviharrastajat ja asiasta oikeasti kiinnostuneet) hyvin huomioon. Tykkäsin rehellisestä otteesta kilpakumppaneita ja painajaismaisia japanilaisia jättikustantamoja kohtaan ja Hopeanuoli oli hyvä esimerkkimanga, koska sen parissa oli selvästi vuodatettu verta ja kyyneliä. Erittäin informatiivinen ja hauska esitys, joka oli ikään kuin malliesimerkki siitä, että miksi kaupallisia toimijoita kannattaa kutsua puhumaan – alalla riittää mielenkiintoisia käänteitä, jotka eivät näy lopputuotteessa, mutta joihin liittyviä sisäpiiritietoja on yksinkertaisesti hauska ja kiinnostava tietää.

Petteri Uusitalon luento trapeistä ja niiden historiasta oli myös paitsi kiinnostava, myös tähän hetkeen ajankohtainen. Petterihän, kuten kaikki hänen blogiaan lukevat tietävät, on valtavan asiantunteva animekulttuurin käänteistä ja tapahtumista, mikä näkyi hänen ohjelmassaan erinomaisesti. Esimerkkejä oli monipuolisesti, ohjelma oli kompakti ja hyvä ja aihe käsiteltiin vartissa juurikin niin kattavasti kuin tarvitsee. Aihevalinta oli selkeästi harkittu myös aikarajoitteiden mukaan, mikä näkyi siinä, ettei ohjelma edes kaivannut jatkoa, koska mitään asioita ei jäänyt roikkumaan. Talks on olemassa juurikin tämäntyyppisiä esityksiä varten.

Jussi Kari tuli vähän puskista pitämään Urumin Helenan sijasta omaa esitelmäänsä, mikä koski eroja idän ja lännen viihteen välillä viihtyjän (siis käytännössä pelaajan) samaistumisen näkökulmasta. Aihe oli sinänsä kiinnostava, ja nimenomaan peli- ja pornomaailmasta löytyvät esimerkit loivat sopivan loogisen kokoelman, jolloin lopputuloskin tuntui järkevältä. Vähän avoimeksi jäi voiko lopputuloksena esitettyä nelikenttää hyödyntää yleisesti kaikkeen lännen viihteeseen tai idän viihteeseen, etenkin animangaan, mutta esitys oli hyvä ja riittävän kattava. Jussin esityksiä kuuntelee mielellään niiden omannäköisyyden ja persoonallisuuden takia – enkä edes tarkoita pelkästään sitä, että Hitleriin päästiin jo jossain kolmannen dian vaiheilla. Jussin esiintyminen on varmaa ja huumorin käyttö runsasta, joten herran esityksiä kuuntelisin enemmänkin.

Leena Eerolaisen ohjelma japanilaisista kaidan-kauhufilmeistä oli jo ohjelmajulkistuksien aikaan kauhistus, koska aihepiiri ei kiinnosta suurin piirtein ollenkaan, varmaan siksi etten asiasta mitään tiedä. Eerolaisen esityksessä oli kuitenkin muutamia häiritseviä piirteitä: suttuiset powerpointit, todella nopea puhe ja vähän epälooginen käsittelyjärjestys. Suurin ongelma oli kuitenkin se, että Leena oli aiheeseen selvästi niin perinpohjaisesti perehtynyt, että tämän nimenomaisen aiheen kuittaaminen vartissa ei selvästikään onnistunut. Siis, informaatiota oli aivan liikaa ja kun se tuli vielä Leenan sarjatulimaiseen puhetapaan, käteen ei lopulta jäänyt kuin hämmennys. Taustoittamista aiheeseen tarvittiin liikaa, joten itse aiheeseen ei meinattu päästä milloinkaan, mikä jätti sellaisen kuvan, että aiheesta olisi hauska kuulla mielummin vähän rauhallisempaan tahtiin esimerkiksi tunnin esitelmänä. Vankan asiantuntevaa ja aiheeseen perehtynyttä esitystä näin hämärästä aiheesta ei nähdä liian usein, mutta varttiin kaikki asia ei vaan mahtunut.

Ennen lounasta lavalle nousi vielä ilmeisesti pääjärjestäjän virkaa toimittava Nicklas Nyman esitelmällään fansubien teknisestä kehityksestä. Fansub-aiheesta itsekin kiinnostuneena odotin jännäillen, että meneekö koko esitelmä nostalgiatrippailuksi (joskin tiesin kyllä Nymanin olevan vielä nuori ihminen), mutta sainkin erittäin asiapitoisen ja kattavan  paketin kadonnutta historiaa. Ohjelma oli paitsi hyvin pakattu ja aikarajoituksiin sopiva, myös hienosti esitetty – Nickalsia on ilo kuunnella ja toivon, että herraa nähdään ohjelmanpitäjänä myös jatkossa, miksei vaikka edelleen fansub-aiheesta, kun sen muista puolista näytti asiaa löytyvän. Esityksessä pieneksi probleemiksi nousi sen seurailu, koska nimiä ja yhdistyksiä vilisi tiuhaan tahtiin, enkä nähnyt minimaalisesta fontista yhtään mitään, mitkä johtivat lopulta siihen, että putoilin välillä kärryiltä ja ihmettelin, että miten nyt tuokaan yhdistys taas liittyi mihinkään. Toisaalta turhaa teknista jargonia oli ilokseni karsittu rankalla kädellä ja aihe oli nörttiydestään huolimatta selkeä ja tarpeeksi yksinkertainen. Hyvä esitys, lisää näitä.

Sitten olikin jo lounastusta! Siitä en tiedä mitään, koska karkasin Mäk Donaldsiin syömään pahaa, epäravitsevaa mutta ihanan kallista roskaruokaa lohikiusauksen sijaan. Kuuleman mukaan ruoka oli kuitenkin ”yllättävän hyvää”, joten ehkä otankin sen ensi kerralla. Tässä vaiheessa iski ensimmäisen kerran kalloon se, että hei, tämä tapahtuma on yksipäiväinen ja kohta ohi, voihan pahus.

Tunnin tauon jälkeen lavalla pyöri Mystinen Vanhus, joka paljastui Jari Lehtiseksi. Hänen ohjelmansa amerikkalaisen ja japanilaisen animaation kohtaamisesta oli ainut, jonka nettisivujen tiivistelmästä en saanut selkeää kuvaa siitä, mitä tuleman pitää. Saimme pari ikivanhaa mustavalkopätkää, joissa nähtiin paitsi amerikkalaisen animaation, myös Amerikan itsensä vaikutus animeen, mikä oli sinänsä varsin kiehtovaa vaikkei se olekaan ehkä juuri se osa-alue animessa, mikä minua kiinnostaa. Ajoittaisesta muminasta huolimatta esitys oli ihan selkeä ja mielenkiintoinen kokonaisuus, josta kaltaiseni uuden sukupolven harrastajan on vaikea saada hassumpia irti, koska oikeasti, jotku pre-80-luvun animet ovat todella kaukana siitä mitä itse koen harrastavani. Hyvää vaihtelua koko tapahtuman näkökulmasta, siitä pojot. Sekä selkeästä omistautumista asialle, sitä oli hauska katsella. Muuten jäi vähän tyhjä olo.

Milla Sainion Manga cafe -esitys oli selkeästi heikoin yksittäinen tapaus koko häppeninkissä. Se vaan tuntu jotenkin olevan ihan väärässä paikassa, koska ainakaan itse en saanut siitä yhtään mitään irti. Toki, kahvilanpito ei selkeästikään ole sellaista kuin kuvittelin, mutta ilkeähkösti sanottuna so what? Aika kauas omista intresseistäni vihelsi Millan esitys ja tavallaan alleviivasi sitä, ettei ole mitään järkeä kutsua kaupallisia säätäjiä puhumaan, jos ei mitään selkeää ja tarkkaa puheenaihetta ole rajattu. En tiedä millä sanoilla tätä oli suunniteltu (kerrot sit jotain vaikka siitä sun kahvilasta ja työstä tai jotain?) mutta jotain täytyy olla pielessä, jos tulee nuorisotöiden edustajien pitämät jorinat peruskoulusta mieleen, kun ollaan maksullisessa tapahtumassa kuulemassa ohjelmaa omasta harrastuspiiristä. En toki väitä, etteikö tämäkin takuulla olisi monia kiinnostanut, mutta minua ei. Siinäpä se.

Petteri Uusitalon toinen ohjelma, anime 2000-luvulla oli muuten erittäin petterimäinen ja väkevä paketti, mutta aihepiiri on kyllä todella laaja vartissa käsiteltäväksi. Siinä missä träpit aiheena saadaan purkkiin helpostikin varttiin, koko 2000-luvun alkupuolen animen käsittelemiseen se ei riitä. Tosin aikarajoituksista huolimatta kaikki Petterin pointit oli hyviä ja aikaan nähden esitys oli todella kattava, tai ainakin ne pääpointit tuli kaikki – taas hyvien esimerkkien kanssa. Tästä aiheesta kuulisin kyllä pidempääkin luentoa, koska joristavaa varmaan löytyy. Tykkäsin myös Petterin tyypillisestä melko objektiivisesta otteesta aiheeseen – turhahan luento olisi ollut, jos pitäjän pääpointti olis esittää, että nykyanime on AIVA PERSEEST. Uusitalon kahden luennon perusteella ei voi kuin odottaa Anime-lehden uusinta numeroa innolla. Päätoimittajan vaihto lieneekin sitten ensvuoden skeneteko… tai sitten ei!

Tämä ei ole Miyuki Sawashiro :<<<

Urumin edustus oli edelleen kipeänä ja sen sijaan, että tähän kohtaan olis kasattu varsinaista uutta luentoa, saimme… Jussi Karin! Aina valmiina. Jussi kertoi Desuconin asiakaspalvelusta ja muusta semi-mielenkiintoisesta. Täyteohjelmana se toimi erittäin hyvin ja hyvä kun oli edes jotain ihmeteltävää. Lisäksi tässä kohtaa (muistaakseni) paljastettiin myös Desuconin toinen kunniavieras, josta yllä oleva kuvateksti kertoo olennaisimman.

Rakas juontajamme, Pyry Kontio oli myös valmistautunut ohjelmanumerolla – eli kyseessä on tietysti Pom Pokon japanilaisuutta käsittelevä luento. Pom Pokoa näkemättömänä en osaa kummemmin ottaa kantaa luennon pääkysymykseen (onko se liian japanilainen), mutta luento käsitteli asiaa varsin näppärästi. Taas pääsen kehumaan aiheen hyvää rajaamista – tämmöinen ohjelma istuu 20 minuutin ohjelmanumeroksi erittäin hyvin. Kontion asiantuntijuus japanologian opiskelijana oli tietysti hyvää ja esiintyminenkin kelvollista – joista jälkimmäisessä hassuinta oli se, että juonnot sujuivat paljon sukkelammin kuin oman ohjelman pitäminen, öö-ööt kun tuntuivat vaivaavan. Ei se mitään silti pilannut. Esitelmän avoin loppuratkaisu oli hyvä, mutta sen sanavalinnoissa oli parantamisen varaa – tai siis, jos yleisö ymmärtää sen heti väärin, niin jossain on selkeästi vikaa.

Illan viimeinen puheohjelmanumero oli Johanna Kuntun (Kunttun? wat?) luentoesitelmä naisista animebisneksessä, joka on aiheena varsin mielenkiintoinen. Minuakin on häirinnyt, kun Chiaki Konista puhutaan naisena… niin! Ohjelma oli vähän luettelomainen, mutta varsin mielenkiintoinen kattaus naisista eri rooleissa animebisneksessä. Johanna puhu hyvin rikkinäisestä äänestään huolimatta ja esimerkkejä oli monipuolisesti – itse olisin ehkä K-onin ohjanneen Naoko Yamadan maininnut (en ainakaan muista kuulleeni ja kohta hävettää kun se oikeasti olikin siellä : ooo) mutta muuten hyvä esitys. Tykkäsin myös siitä kuinka koneelta näytetty diaesitys oli varsin persoonallinen ja täynnä hölmöjä kommentteja. Kaikkiaan esitys oli hyvä ja aihe mahtui hyvin varttiin (joka tietysti kertoo animeteollisuudesta jotain), mutta lopulta yhteenvetojen puute jäi vähän vaivaamaan – näkyykö naistekijöiden kädenjälki jotenkin erityisesti, onko jotain mitä he tekevät ehdottomasti paremmin/huonommin kuin miehet jne.

Virallinen ohjelma jatkui Gaalalla, josta en oikein osaa sanoa juuta enkä jaata. Alussa mainostettu ConTV tosin vaikuttaa varsin päheeltä systeemiltä, odotan mielenkiinnolla, että mitä siitä tulee. Palkituista, noh, Punis lienee ansainnut kaikki mahdolliset palkinnot, vuoden blogi meni oikeaan osoitteeseen (ehdokkaista tosin puuttuu ainakin yks Missinglink ja Muusi – jotka molemmat röllää koko ensvuoden ja on voitokkaampia ensi Talksissa). Tykkäsin myös Jussi Karin jakamasta coolface-palkinnosta, koska on aika jees pystyä rehellisesti kertomaan conikävijöilleen, että rahaa vieviä ongelmia on ollu joidenkin mulkvistiyritysten kanssa. Rohkea veto. Yleisö äänesti yllättäin väärin, ja nimitti vuoden skeneteoksi Midori Mangan poistamisen, mutta Karin pointti siitä, että sen pitäisi olla järjestäjäportaalle itsestäänselvää peruspalvelua pitää kyllä paikkaansa. Painakaa siis oikealta ani.mu -linkkiä ja lahjoittakaa koko omaisuutenne sen pitäjille. Yhden yksittäisen pokkarin palkitseminen muuten on ajatuksena vähän outo, mutta noh, Punis ja Yotsuba& on palkintonsa ansainneet.

Talksin jälkeen

Nicklas Nymanin jorinat siitä kuinka me ideoidaan ja he toteuttavat saivat minut tajuamaan, että meillä on aika vitun komea animeskene sinällään, kun oikeasti riittää ihmisiä jotka ovat valmiita uhraamaan kallista elämäänsä näiden järjestämiseen. Kiitos teille, olen nöyrin palvelijanne.

Gaalan jälkeen alaikäiset (ne kaikki  ~kaksi) työnnettiin komeroon ja isot pojat siirtyivät yläkertaan ryyppäämään. Itsekin menin sinne aikomuksenani kohdata kanssablogittajia ja muita kovia jakoavaimia, mutta mutta. Ketään en löytänyt! Tai okei, tunnistin mä toki JohannaK:n, mutta en ollut tarpeeksi alfa änkeytyäkseni kahdenkymmenen naisihmisen keskustelun keskelle mainostamaan itseäni ihmisenä. Näkeehän noita, eiköstäniin Arana ;_;

Nyt jäljellä on enää post-conistinen masennushäiriö, koska seuraavaan desu-alkuiseen häppeninkiin, mihin oma ikäni (tahi ihmissuhteeni, saa ruveta mun valvojaksi Cruisella) riittää, on vielä vuodenaikatolkulla. Annankin ison KYLLÄ:n neljälle desu-alkuiselle häppeninkille vuodessa. Jos niiden taso pysyy näin hemmetin korkeana, niin olen valmis raahautumaan melkein mihin tahansa ja mihin hintaan tahansa osallistuakseni. DesuTalks on hieno tapahtuma – se on uusi, rohkea ja tietää mitä haluaa. Oli ilo käydä.

Lopuksi tahtoisin kiittää Shievaa ja MetalgearSia seuranpidosta ja yvän meiningin ankarasta ylläpidosta, sekä Kuhaata ja Shadikkaa yleisestä awesomeudesta sekä majoituksesta. Kiitos.

Madoka Magican ykkösjakson visuaaliset elementit

Kuten jo edellisessä kirjoituksessa mainitsin, pidin Madoka Magican ykkösjaksosta kovin. En vain näe miten se voisi mennä vikaan – vaikka ykkösjakso ehkä näennäisesti olikin perusnanohaa, en jaksa uskoa, että kaikki jaksossa heitetyt viittaukset ja muut Gen Urobuchin kynästä irronneet koukut eivät lopulta tuottaisi saalista. Ihan hassu ajatus, että mieltäraiskaavia juttuja aikaisemmin kirjoitettu Urobuchi erikseen projektiin kutsuttuna tekis täysin tavallisen taikatyttöilyn, vaikka ensijakso siltä näyttäisikin.

Hahmodesignitkin toimivat jollain erittäin väärällä tavalla ja Yuki Kajiura tekee jälleen huippuhienoja, joskin omalle tyylilleen jopa tyypillisen uskollisia sävelmiä. Mutta entäs suosikkiohjaajani Akiyuki Shinbou, pääsikö hän toteuttamaan itseään? Koko projektihan päätettiin tehdä tyhjästä ilman lähdeteosta, jotta Akiyuki Shinbou saa toteuttaa visioitaan ilman ennaltaesitettyjä rajoitteita, joten voisi kuvitella, että ohjaaja esittelisi parhaat kikkansa – ja ehkä jotain uutta? Tähän mennessä Shinboun tyyli on loistanut selvimmin vuoden 2001 orginaaliprojektissa SoulTaker ja toissavuoden kovimmassa sarjassa, Bakemonogatarissa, jonka visuaalisuuden mahdollisti se, että lähdeteos oli kirja. Nyt tätä dynaamista kolmikkoa täydentää Madoka Magica, joka todellakin on Shinbouta isolla shin-kanjilla.

Osittain yllätyksenä meikäläisenkaltaiselle Shinbou-fanipojalle tuli kuitenkin se, että varsinaisesti uusia juttuja Madokassa oli aika hintsusti. Oikeastaan tuttuja juttuja oli niinkin paljon, että päätin kasata niistä tällaisen kollaasin – en tiedä onko sillä mitään arvoa kellekään muulle kuin itselleni, mutta kuvaparit esittelevät enemmän tai vähemmän Shinbouta ohjaajana – omien juttujen kierrätystä uusin, hienoin twistein niin, että ne tukevat sarjaa. Kuvittelin alunperin joutuvani kahlaamaan miljuuna episoodia Shinbou-animea läpi pareja etsiessäni, mutta lopulta jotain puolet tuli Bakemonogatarista, etenkin ykkösjaksosta. Se kertonee lähinnä siitä, että Bakemonogatari on hyvin pitkälti Shinboun omaa visiota ja toisaalta siitä, että hän panostaa nimenomaan ykkösjaksoon erityisen paljon. Asiaan, eli mistä Shinbou-kikoista Madoka koostuu:

Alun parin sekunnin stopmotionista puhun myöhemmin, mutta VHS-efektistä en voi olla mainitsematta. VHS-efektillä tarkoitan vanhan videon rätinää simuloivaa suhjetta kuvan päällä – kikka jota Shinbou käyttää ainakin kerran ymmärtääkseni noin 80%:ssa ohjaustöistään. Se on hauska efekti sinänsä. Nauroin, kun se tuli näin aikaisessa vaiheessa. Esimerkkikuvassa vasemmalla Madoka, oikealla SoulTaker.

Seuraavaksi jaksossa on Madokan unimaailmassa olevaa surrealistisempaa kuvastoa, joille on vaikeampi löytää suoria vertauskohtia. Juoksukohdassa oleva käytävä kuitenkin noudattaa samantyyppistä geometrisista rajauksista muodostuvaa tekstuurimaista pintaa kuin Bakemonogatarin ykkösjakson koulun käytävä, ja varjojen käyttö on samantyyppistä. Samassa kuvassa näkyy toinenkin Shinbo-kikka, jolle en viitsinyt erikseen etsiä kuvaa – kuvan rajaaminen vielä 16:9-suhdetta kapeampaan kuvaan. Tätä ohjaajaherra käyttää harvemmin, mutta esimerkiksi Bakemonogatarin 12. jakso on kokonaan näin rajattu.

Seuraavaksi häröilyn tiellä vilahtaa komeita indiskan kuvaston mieleen tuovia ympyräkuvioita. Shinbou on aina ollut enemmän kulmien kuin ympyröiden ystävä, joten ympyräteemoja on huomattavan harvassa – Bakemonogatarin ykkösjaksosta kylläkin löytyi yllä oleva kuva, jossa pyöreydellä on leikitty samaan tapaan kuin Madokassakin. Ehkä vielä enemmän Madokan ympyröitä muistuttavia kuvia oli jossain Sayonara zetsubou sensein jaksossa, mutta sen kuvan mystisesti kadotin…

Joittenkin leikkauksien jälkeen Madoka juoksee tolppien takana, kaukaisena liikkeenä vangitsevien pystymuotojen takana. Samanlaista vangitsemista oli Bakemonogatari pullollaan, heti ykkösjaksosta lähtien, joten sieltä pari. Molemmissa hahmot ovat aseteltu huomattavan kauas.

Shakkiruuduistakin puhun hieman myöhemmin, mutta tässä vaiheessa silmiin pistää vielä samanlaiset yksiväriset ja liukuvärjätyt, muusta taustasta selkeästi irrotetut rakenteet, joita oli Bakemonogatarissa ja myöhemmin vähän toisella tavalla Arakawa under the bridgessäkin.

Unijaksossa periaatteessa jokainen leikkaus on Shinbou-rölli, joten jätin suosiolla osan pois. Katonrajasta kuvaaminen, hervoton zoomausefekti ja animointitapa portaissa ovat tuttua kauraa -varsinkin zoomaus on joka hemmetin Shinbou-sarjassa mukana, sopi se tai ei. Herääminen ja aamukohtaus on oikeastaan aika Shinbou-vapaata aluetta.. Opening sen sijaan ei niinkään. Oikeastaan ainoa määrittävä tuttu tekijä siinä on värilliset pallot, joita löytyy etenkin Madokan hahmodesignerin mangaan pohjautuvan Hidamari Sketchin openingeista ja ilmeestä ylipäätään, sekä todella nopea leikkaus Madokasta ns. lattian alta kuvattuna. Sekin on mystinen Shinbou-kuvakulma, jota löytyy lähes kaikista herran töistä, esimerkkikuvassa Soredemo machi wa mawatteiru. Lopussa vielä vilahtaa kuva Madokasta turvaverkon takana – visuaalinen idea, jota myös Bakemonogatarissa hyödynnettiin. Molemmissa hahmot näkyvät vain vaivoin verkon takaa tuoden vangitsevaa fiilistä.

Aamukohtauksessa tai ennen koulua olevissa kohtauksissa Shinbouta ei tosiaan niin helpolla kaivakaan esiin. Alhaaltapäin kuvatun velipojan lisäksi löysin meikkikavalkaadin suoraan ylhäältäpäin kuvattuna ja yllä olevassa vertailukuvassa olevan tavan esittää huone suoraan sivustapäin, mikä lisää sen kulissimaisuutta. Tsukuyomi Moon phasessa sitä käytettiin todella paljon, Pani poni dashissa jonkin verran, ja nyt Madokassa sitten vähän siivommin.

Kavereiden kanssa kouluun käveleminen on yllättävänkin vaisusti kuvattu. Ainoa kunnon Shinboilu näyttää olevan vahvasti sivusuunnasta kuvaaminen, jolloin hahmoista näytetään vain sivuprofiilit. Se on melko tyypillinen Shinboilu, eikä sinänsä kovin mielenkiintoinen. Pistin kaveriksi Bakemonogatarin, vaikka melkein mistä tahansa ohjaajan tekeleestä vastaava varmaan löytyisi.

Shinboulla on yleensä yli 9000 hienoa kikkaa esitellä luokkahuoneita, mutta Madokassa niistä käytetään 0. Okei, yhden löysin, se on tuossa ylhäällä. Mutta muuten aika vaisua menoa luokassa…

.. joka taas toimii hauskana kontrastina sille, että luokan uusi oppilas, Homura Akemi, esitetään samanlaisin Shinbou-kulmin kuin Bakemonogatarin Senjougahara. Halveksiva ylhäältäpäin tuleva katse ja perhana kun ääninäyttelijäkin on sama. Mielikuvaa ei pääse karkuun.

Silmien rajaaminen ulos ei tietenkään ole Shinboun tavaramerkkijuttu samalla tavalla kuin muut, koska se on varsin yleinen tapa esittää hahmojen tuskaa. Madokassa se toimii kuitenkin todella hyvin tuomassa painostavaa tunnelmaa ja kertomassa siitä, ettei kaikki ole ihan hyvin. Bakemonogatarissa sitä käytetään lähes samalla tavalla useaan otteeseen, siksi se esimerkiksi.

Hahmojen esittäminen kaukaa, joko siluetteina, tai normaalisti ja yleensä vielä jonkin kamaryökkiön takaa on Shinboun yksi perinteisimpiä kikkoja. Oikeastaan se on niin tyypillinen, että väitän ettei Shinboun tuotannosta löydy yhtäkään sarjaa, jossa sitä ei olisi käytetty. Madokassa sitä käytetään muutamaan otteeseen, kaikkein erikoisimmin ylläolevassa kuvassa. Nappasin sen vierustoveriksi huomattavasti tavallisemman version samanlaisesta asettelusta, tällä kertaa Negima?!:sta.

Kaukaaotetun leikkauksen jälkeen tuleva kohtaus on yksi jakson avainkohtauksia, ja se myös näkyy. Kohtaus alkaa Akemin monologilla, missä erittäin erittäin Shinbou-henkisesti viedään kamera jaloista lopulta päähän, joka sekin on aseteltu dominoivaan tyyliin kameraa korkeammalle. Sen jälkeen kuva siirtyy Madokaan, ja asetelma näyttää hyvin puristavalta seinien ollessa vinot. Efekti on hyvin ahdistava ja koko tila alkaa näyttää ahtaalta, aivan kuten Bakemonogatarissa, jossa samaa kikkaa käytettiin suorien seinien kanssa.

Tämän kohtauksen jälkeen visuaalinen ilotulitus vaimentuu hetkeksi. Juonessa tapahtuu asioita, mutta kaikkein perinteisimpien Shinbottelujen lisäksi ei ole kuin vilahdus shakkiruutua (yllä oleva kuva). Shakkiruudut ei ole Shinboun vakiokamaa, mutta silloin tällöin esillä. Hauskin hetki niiden kanssa on varmaan Sibling secret eli Unbalanced -hentaipätkän shakkiruudut, koska ne sopivat siihen ihan älyttömän huonosti.

Ja yhtäkkiä Sayonara zetsubou sensein opening lävähtää ruutuun! Ainakin melkein – jakson stop-motionit on Gekidan Inu Curry -nimisen taiteilijaparivaljakon ohjaamia ja animoimia, ja aika mielenkiintoista jälkeä ovatkin. GIC ei sinänsä ole mikään vieras asia – SHAFTin töissä heitä näkyy verrattain aika useinkin ja sen lisäksi he ovat tehneet ainakin Maaya Sakamotolle musavideon. Shinboun ohjauksissa GIC on ollut ainakin Sayonara zetsubou sensein jatkokausien joitain openingeja, sekä Zan-kauden kasijakson C-osaa tekemässä, MariaHolicin endingin takana ja Bakemonogatarin ensimmäistä arkkia väsäämässä ja veikkaanpa, että ending on myös heidän käsialaa. Heidän tyylinsä on vähän tilanteesta riippuen joko esteettisesti kaunis tai hemmetin härö, Madokan (ja muidenkin Shinbou+GIC-kombojen) edustaessa jälkimmäistä tyyliä. Suoria yhtymäkohtia on vaikea löytää, mutta esimerkiksi ylläolevat viikset ovat selkeästi erittäin tärkeä asia! Vasemmalla Madokat ja oikealla Sayonara zetsubou senseit (Goku-kauden openingista ja Zan-kauden kasijaksosta)

Häröilevä toiseus saadaan häädettyä ihanan tanssahtelevan taikatyttöanimaation ja loistavan musiikin yhdistelmällä, mutta ennen sitä silmään pistää uuden mimmin pään asento. Se on nimittäin vähän kumma juttu, mutta Shinboun varmaan lähes jokaisessa kokopitkässä ohjaustyössä jossain vaiheessa joku neito pitää päätään tuossa asennossa – ilmeisesti se on Shinboun suosikkipotrettirajaus. Ja onhan se ihan näppärä! Muuta Shinboa jaksossa ei sitten olekaan lukuunottamatta mm. Bakemonogatarissa (molemmissa esimerkeissä) löytyvää sivusta otettua kuvaa, jossa joku hahmo on selkeästi nostettu muita korkeammalle. En tiedä peilaako se jotain valtasuhteita etenkin kun Madokassa tilanne on tässä vaiheessa ainakin esitelty meille niin, että ylempänä oleva Akemi on häviöllä, mutta ehkä siihen joku syy on. Tai sitten ei, ei olisi ensimmäinen kerta!

Jätin nyt siis suosiolla muutamia Shinbou-juttuja pois koska en löytänyt niille pareja vaikka tiesin niiden olevan olemassa ja esimerkiksi zoomausefektiä on vähän vaikea vangita yhteen kuvaan. Toivottavasti joku sai jotain tästä irti, Shinboun sekoilujen seurailu on ainakin itselleni yksi lempipuuhista hänen sarjojaan katsoessa. Odotan innolla lisää Madokaa, koska tällä hetkellä on niin kovin vaikea sanoa mihin suuntaan se on menossa – visuaalisesti tai muutenkaan. Shinboulla on tapana panostaa poikkeuksellisen paljon juuri ykkösjaksoihin muihin verrattuna, ja jotenkin on vaikea uskoa, että Gekidan Inu Currykään olisi viitsinyt vääntää rinnakkaistodellisuudet jokaiseen jaksoon yhtä komeasti.

Viksuimmat varmaan hoksasivatkin jo, että pidän Akiyuki Shinbousta Desuconissa esitelmän. Tämä on vähän kuin siihen valmistautumista, mutta koitan jatkossa välttää liian paljon overläppäävät aiheet, että blogia lukevatkin saavat jotain uutta naamansa eteen sitten kesäkuussa. Tämä postaus oli vaan pakko kirjoittaa, ja nyt se on valmis. Meni muuten eniten työtunteja mitä koskaan mihinkään blogipostaukseeni ja nyt tuntuu hyvältä.

Yhtäkkiä on jo talvi! (1/2)

Syyspostauksen toinen puoli on edelleen kirjoittamatta, vaikka talvikausi on jo pitkällä! Ei se mitään, ei anneta sen häiritä. Tässä onkin sitten ensimmäinen osa talvikauden ensifiilistelyjä – poikkeuksena aikaisempiin kausiin jätän tällä kertaa tuttujen sarjojen uusien kausien fiilistelyt kirjoittamatta ellei jotain ihmeellistä niissä tapahdu, jotenkin hölmöä ottaa ne messiin vaan, että voin sanoa, ettei mikään ole muuttunut. Kimi ni Todokessa ja Mitsudomoessa mikään ei btw ole muuttunut! Ensimmäisessä se on hyvä asia, jälkimmäisessä ei.

Kuten joku saattaa ehkä teksteistä huomatakin, en ruvennut väkisin kirjottamaan pitkiä tunnelmointeja, tai toisaalta lyhentämään jos ajatusvirtaa syntyy. Tekstit ovat siksi huomattavasti eri mittaisia ja muutenkin kaikkea outoa meininkiä pullollaan – ne on hyvin pitkälti eri päivinä, eri tilanteissa ja eri vireystiloissa kirjoitettuja. Ja minä en osaa kirjottaa kuin öisin ja bussissa. Asiaan.

Beelzebub

Beelzebub on ihka oikea shounen-sarja. Se kertoo kovisjäbyli Tatsumista, joka tulee poimineeksi demoniruhtinaan vauvan talteen. Vauva kiintyy Tatsumiin välittömästi ja asioita alkaa tapahtua. Vissiin.

En tunne alkuperäisteosta yllättäin yhtään, enkä tiennyt mitä odottaisin animeversioltakaan. Ykkösjakson perusteellakaan en uskalla sanoa olenko eeppisen vai vähemmän eeppisen äärellä, niin hämärältä koko setting vaikuttaa – miten tästä edes sarja saadaan? Mangaversiokaan ei ilmeisesti ole mahdottoman pitkä vielä, mutta ehkä tästä ei sataa jaksoa olla hinkkaamassakaan.

Olin vähän pettynyt Studio Pierrotiin, kun huomasin, että myös Beelzebub näyttää geneeriseltä shounenilta ulospäin – piirtotyyli on hyvinkin samanlainen kuin esimerkiksi Fairy tailissa, ja vissiin Bleachissakin, ja koko toteutus kuiskii yllätyksettömyyttä. Käytännössä tilanne on se, että Beelzebub voi vakuuttaa vain olemalla tarinaltaan ja hahmoiltaan aidosti hyvä. Vertailun vuoksi Soul Eater viehätti visuaalisella tyylillään ja Fairy tail loistavilla musiikeillaan, mutta tällaisten ilmeisten valttikorttien puutteessa Beelzebubin vaan täytyy olla tasokas.

Eipä sillä, etteikö ykkösjakso olisi varsin viihdyttävä ollutkin – tykkäsin oikeastaan kaikista tähän asti esitellyistä päähahmoista, Tatsumista erityisesti. Hänen kanssakäyminen kaverinsa kanssa oli ykkösjakson viihdyttävintä antia, itse Beelzebub-vaavin ollessa melko lailla rasite. Toisaalta vauva saa paljon anteeksi sillä, että iki-ihana Miyuki Sawashiro kuullaan näinkin poikkeuksellisessa roolissa – ja yllättäen suorituksesta minulla ei ole sanaakaan moitittavaa.

Beelzebubin setting on melko uniikki, enkä edes tiedä onko tästä tulossa geneeristä tappelushounenia vai mitä, ja jos juur sitä niin miten ihmeessä? Odotan kauhunsekaisin tuntein, sillä ohjaajalla on takanaan sellaisia hirvityksiä kuin 07-ghost ja Ookamikakushi… Not sure if want. Olkoon Beelze parempi, mangasta olen kuullut paljon hyvää.

Freezing

Freezingistä minulla on hyvin vähän sanottavaa. Se edustaa aivoilleni taas yhtä FANSERVICEÄ KAIKKIALLA; AI OLI TÄSSÄ TARINAKIN -kombon sarjaa, josta en osaa sanoa mitään kun en tiedä mistä tässä nyt ensisijaisesti pitäisi nauttia. En nauttinut oikein mistään, etenkin kun hahmodesignit ovat hyi isot tissit -osastoa. Toisaalta setting ei vaikuttanut ihan pelkältä tekosyyltä esitellä alusvaatteita, joten saattaa sitä mielenkiintoistakin sieltä löytyä. En tosin ole varma tykkäänkö siitä ajatuksen tasolla, että sarjan kovimpana mimminä esitelty tappajabeibe heittäytyy aivan neidiksi ensimmäisen pojan tullessa kuvioihin…

Olin tottapuhuen jopa vähän yllättynyt siitä, kuinka kelvolliselta sarja näyttää – ajat sitten näin jonkin trailerin, jonka perusteella muistelin sarjan olevan paljon rumempi. Animointiakin oli kelvollisesti joskin varsinaisien todella monen freimin leikkaukset oli käytetty tosi hassusti ja tarpeettomasti, tiedä sitten kenessä on vika. Freezingiltä en uskalla odottaa mitään, koska nyt ykkösjakson perusteella se tuntuu erittäin mauttomalta yhdistelmältä alastomuutta ja väkivaltaa – eihän tuo yhdistelmä edes HOTDin jälkeen tunnu missään. Tsekkaillaan.

Gosick

Gosick on historialliseen englantiin sijoittuva mysteerisarja, jossa goottilolita Victorica ilmeisesti ratkoo mysteereitä. Tai se ainakin tässä tuntui tärkeimmältä!

Gosickiä odottelin suhteellisen innolla kuultuani, että se on Bonesin uusin sarja – ja Bonesin sarjoille tyypillisesti visuaalinen puoli on täyttä herkkua: hahmodesignit on studiolle tuttuun tapaan tunnistettavia ja nättejä, historiallinen setting on saatu hyvin vangittua etenkin ykkösjakson lyhyessä kaupunkikohtausessa ja yleisilme on hyvin huoliteltu ja siisti olematta varsinaisesti pliisu. Erityisen näppärästi toimii tyylikkäästi tyylitelty opening-animaatio, joka yhdistelee hienoja väriteemoja ja kohtauksia hillittömän nätisti aseteltuna. Opening myös poikkeaa sarjan muusta tyylistä hienosti ja on vahva ja näyttävä avaus, joskin todellisen avauksenhan tekee jo kuolleet kanit punaisessa yössä..

Paperilla sarja kuulostaa erittäin väkevältä, mutta jotenkin se ei nyt vaan.. toimi. Toivottavasti ensimmäisen jakson muka-mysteeritapaus ei ollut se, jonka oli tarkotus koukuttaa meidät kaikki sarjan ystäviksi, koska se oli hemmetin helppo ja typerä. Jos kyseessä todellakin on mysteerisarja, nyt odotan mysteereiltä jotain oikeasti mielenkiintoista ja kutkuttavan jännittävää, johon voi itsekin katsojana osallistua. Jos jokainen mysteeri kuitataan sillä, että Victorica jorisee ratkaisut läpi niin eihän tätä sitten mysteeriksi voi edes kutsua. Tottapuhuen en edes tiedä missä hengessä Gosick lähtee tästä etenemään.

Hahmoista.. no, tykkäsin. Victorica on varsin suloinen, etenkin innostuneena lapsosena kaupungissa, mutta myös mahtaillessaan nerona siellä tornissaan. Tämän seiyuu Aoi Yuuki ei tule näemmä ikinä pääsemään ojou-sama -rooleistaan eroon, ja Victorica menee samassa varsin pätevässä hengessä kuin mimmin aikaisemmatkin roolit. Kazuyasta jäi aika vaisu kuva, en tiedä minkälainen statisti tästä ollaan kehittämässä, mutta toivottavasti hänen olemassaololleen on joku syy – näin ykkösjakson perusteella on vähän vaikea sanoa. Grevil taas.. noh, ainakin hänen tukkansa lävistää taivaat.

Ykkösjakso jätti aika vaisun kuvan Gosickista – kaikki hitin ainekset on teoriassa kasassa, nyt tarvitaan vain hyvää käsikirjotusta, etenkin jos niitä mysteerejä on tarkoitus ratkoa. Aika näyttää miten sarjan käy, mutta suhtaudun siihen nyt varoen.

Infinite Stratos

Infinite Stratos on… ilmeisesti mecha-haaremia. Jes. Uudet hienot taistelumechat ovatkin mahdollisia käyttää vain jos olet nainen – tai eräs 15-vuotias jäbä nimeltä Orimura Ichika! Hänet raahataankin sitten puoliväkipakolla naisten miehittämään mechastelukouluun ja.. no niin.

Infinite Stratos oikeastaan kirkuu koko olemuksellaan ”mautonta”, mutta toisaalta alun mechailut oli melko näyttävästi animoituja. Mulle mechat ja haaremijutut on molemmat yleensä turnoff kaikessa älyttömyydessään ja helppoudessaan, joten en oikein näe itseäni nauttimassa tästä sarjasta. Odotan kuitenkin vaihtelevalla mielenkiinnolla mitä sarjasta tuleekaan – jos ei muuta, niin ainakin jännitän, että tuleeko siitä hitti. Tai millään tavalla muistettava ylipäätään.

Sarjan maailma on kyllä ihan mielenkiintosesti rakennettu kaikessa naisten ylivoimassaan (jos muistan oikein), eikä tsundere-lapsuudenystäväkään ole heikko linkki ollenkaan. Ehkä tästä selvitään.

Onii-chan koto nanka zenzen suki jakain dakara!

Ääh. Hemmetin insestianimet. Onii-chan koto nanka zenzen suki janain dakara (siis ihan paras nimi sarjalle! Oikeesti!) on sitä samaa Kiss x Sis -henkistä insesti-ecchianimea, jossa pikkusisko tuntee vetoa veljeään kohtaan – eikä onneksi ole edes blood-related!

En edes tahdo puhua tästä. Se on tyhmä sarja, jonka tarkoitus on vedota pikkusiskottomiin ja otakuihin helpoimmilla mahdollisilla keinoilla. Se on sitä itteänsä, josta kaikki KissxSis-fanit takuulla nauttivat. Okei, myönnän että nautin itsekin vähän, mutta se on hyvin salaista. Tavallaan tykkäsin myös hahmodesigneista – ainakin ne näyttävät erilaisilta ja jotenkin hauskalla tavalla apinamaisilta jättikäsineen ja hörökorvineen. Kumma veto studiolta olla niinkin uskollinen alkuperäisille designeille, kun ne ovat noinkin.. hölmön näköisiä. Tai tuskin ainakaan kovin monen ykkösfantasialta näyttäviä!

Joo-o. Ei kai tämä tästä parane, mutta ehkä sillä yhden puolituntisen viikossa itseään viihdyttää. Alkaa vaan koko insestiteema pursuilemaan jo korvistakin, etenkin nämä joissa sillä vaan kalastellaan insestifetistejä esimerkiks moraalisten ongelmien pohtimisen sijaan. Toisaalta nauraisin kun tässä alettas puhumaan moraalisista ongelmista :—D

Rio ~Rainbow gate~

Rio ~Rainbow gate~ on XEBECiä omimmillaan eli hemmetin huono. Toisaalta se on niin huono, että se on oikeastaan aika viihdyttävä – rehellistä vanhan koulukunnan fanipalvelua ja ~taiteellista ja diippiä~ meta-tason uhkapeliä. Kyllä varmaan tekijät itsekin ymmärtävät, ettei pelikoneen maskotista edes kannata yrittää vääntää mitään eeppisintä ikinä jättibudjetilla, ja tällanen itsetietonen hölmö meininki on ihan hauska keino saada näin huono idea elämään omaa elämäänsä.

Mietityttääpä vaan näin ykkösjakson nähneenä, että mitä ihmettä tässä sarjassa oikein tulee tapahtumaan? Episodityylistä uhkapelaamista, missä Rio aina voittaa eikä koskaan olekaan alasti (;_;) vai jonkinlainen jatkuva juoni? Kummin tahansa käykin, Rio todennäköisesti aina voittaa, mutta sarja ei parane. Rio on senverta väsynyt sarja, ettei siitä tämän enempää tarvitse puhua. Toivottavasti fanipalvelu on jatkossa tasokasta. Onpahan jotain mitä odottaa.

Yumekui Merry

Yumekui Merry kertoo pojasta, joka näkee ihmisten ympärillä auroja, jotka määräytyvät sen mukaan mitä ihminen on viimeksi uneksinut. Häntä itseään vaivaa jokaöiset painajaiset, öh, kissoista. Eräänä normipäivänä puusta putoaa kummallinen tyttö, Merry, ja myöhemmin samana päivänä unet ja todellisuus alkavat sekottua…

Tai jotain? Yumekui Merry heittelee tarinaelementtejä kehiin ykkösjaksossa aika mielenkiintoisella tavalla selittämättä oikeastaan mitään. Tarinapuolelta on hyvin vaikea sanoa mihin suuntaan ollaan menossa – ilmeisesti Merry on jokin mystinen otherwordly otus, jonka olemusta aletaan pohtia ja sitten tapellaan kovasti Chaseria vastaan kissojen säätäessä komeasti mukana. Tai siis mitä hittoa?

Yumekui Merryä odotin kauhunsekaisin tuntein, koska sen promokuva ei enteillyt mitään tasokasta meininkiä – johtuen lähinnä Merryn pöljästä hahmodesignistä, joka itse animessa kuitenkin näytti ihan kelvolliselta. Kelvolliselta sarja näyttää kyllä muutenkin – pitkästä aikaa JC Staffin sarja, jonka visuaalisessa tyylissä on muutakin kuin JC Staffin tavaramerkkistä meininkiä. Alussa nähtävä rauniomiljöö ja kissaunimiljöö ovat sitäpaitsi melko komian näkösiä, ja yllättäen myös sommitteluun on panostettu: yleensähän JC Staffin sarjat vain näyttävät asiat miten ne ovat sen kummempia haxaamatta, nyt kuvassa näytetään välillä omituisia lähikuvia ja muutenkin käytetään poikkeuksellisen paljon erilaisia kuvakulmia, mikä toisaalta potkii vähän itseään silmään kohtauksien välillä pyöriessä ihmeellistä sekasotkua.

Sekasotku onkin hyvä aasinsilta sarjan animointiin. Noh, ensinkin: sitä on paljon. En muista varmaan koskaan nähneeni JC Staffilta näin paljoa animointia yhdessä jaksossa, mutta toisaalta animoinnin taso on aika vaihteleva. Liikkeet jäävät nykiviksi tai muuten hassun näköiseksi ja yhdistettynä hassuihin kuvakulmavalintoihin on esimerkiksi ykkösjakson Merry vs. Chaser -taistelusta suhteellisen mahdoton saada mitään tolkkua. Animoinnin (ja itseasiassa kohtauksien ylipäätään) rytmitys on jotenkin erittäin mielenkiintoisesti vinksallaan ja sarjan katsominen on kokoajan jotenkin tuskan takana. Toisaalta etenkin vinksahtanut liikeanimointi oli jo saman ohjaajan Casshern Sinsissa jonkinlaisena määrittävänä tekijänä, mutta onkin eri asia että miten se sopii tällaiseen perinteisempään sarjaan. Jää nähtäväksi.

Nämä sekavat ajatukset pyörivät mielessäni katsoessani Yumekui Merryä, enkä oikein tiedä mitä odottaisin. Toisaalta ykkösjakso oli mielenkiintonen, eikä sarjassa esitellyt elementit varsinaisen mielikuvituksettomiakaan ole, mutta toisaalta ohjaustyyli on erittäin häiritsevä (sanoo Shinbo-fanipoika trolololo). Ainakaan JC Staff ei pettänyt, vaan jopa ylitti odotukseni.

Starry Sky

Starry Sky on Hetalian virallinen mantteliperijä molempien ollessa DEENin animoimia, netissä julkaistavia bishounensarjoja. Starry Skyssä Henri-niminen kuumis menee lähes pelkistä pojista koostuvaan kouluun ja kohtaa siellä lapsuudessaan tavatun tyttösen, joka onkin koulun ainoa femiininen vahvistus. Shoujokuplia, avaruuteentuijottelua ja nättipoika jokaiselle horoskoopille. Jes!

En minä ole kyllä huomannut, että tämä paperilla kauhistukselta näyttävä shoujo-romanssi olis missään vaiheessa ainakaan ollut erityisen huono! En pidä sitä erityisen hyvänäkään, mutta toisaalta se ei ole vielä edes yrittänyt edetä mihinkään. Jos se tosiaan aikoo esitellä jokaisen kahdestatoista kuumiksesta yksitellen, siinähän se kaudellinen melkein meneekin jo. Ihmettelen kyllä jos herkullisia homoviboja ei ala löytymään näin valtavan mieskaartin kanssa, mutta itse olen homopalvelulle suht. sokea, ehkä sitä onkin jo ollut.

Kelvollisen näköinen sarja, niin miehiltään kuin muutenkin, on kuitenkin jokaiselle seiyuu-fanitytölle melkosta ilotulitusta kahdestatoista päähahmomiehestä jokaisen ollessa jonkin suositun näyttelijän vetämä. Oikeasti – minulle ei miesseiyuut jää kovin hyvin nimeltä mieleen, mutta katsellessani Starry Skyn näyttelijälistaa tunnistan sieltä melkein kaikki. Toisaalta ne ovat oikeasti tasoa Jun Fukuyama, Daisuke Ono, Tomokazu Sugita, Hiroshi Kamiya, Yuuichi Nakamura, Akira Ishida jne jne jne. on aika vaikea olla tunnistamattakaan. Miehissä siis löytyy. Hetaliaksi tästä ei silti ole hahmodesignien ollessa vähän tyypillisemmät shoujotyypit, ja asusteiden pysyessä samanlaisina ja suht. normaaleina kaikilla. Ei siis massacosplayilmiötä. Kaikkia harmittaa.

Joudun kuitenkin tämänkin kohdalla sanomaan samaa kuin sanoin Beelzebuubista – toivottavasti ohjaaja Norihiro Takamoto (Ookamikakushi, 07-ghost) ei pilaa kaikkea. Toisaalta ohjaajia näyttäisi näin nopsalla vilkaisulla olevan kaksi, ja kun toiselta löytyy Princess Tutuja ja Skip beatteja listalta niin ehkä tässä ei tarvitse pelätä.

Madoka Magica

Madoka Magicasta ois tarkotus kirjottaa erillinen postaus piakkoin, mutta mainitaan nyt tässä, että pidin siitä kovasti. Se on luovien ihmisten selkeästi inspiroitunut projekti, jossa on potentiaalia enemmän kuin missään pitkään aikaan. Jos ei anna hypekoneiston raiskata omaa elämystä ja on valmis ottamaan shinborgasmit vastaan, niin tulossa on elämys, jota kehtaa odottaa. Katsotaan lunastaako se odotuksista palaakaan.

Sopivasti pakotettu syyskausipostaus (1/2)

Syyskausi alkaa sitten pikkuhiljaa olla tässä. Kuten kaikki blogaajakollegani tässä maailmassa ovat ystävällisesti hoksanneet, 2010 oli huonoin animevuosi ikinä, eikä syyskaudellakaan ollut yhtään hyvää sarjaa ja kaikki on elämässä muutenkin aivan perseestä.

Jos nyt kuitenkin tarkastellaan tätäkin kautta taas mukavammalta kantilta – se kun ei mikään erityisen huono kausi ollut ehkä sittenkään! Pakko myöntää, että annoin itseni hypettää syyskauden saapumista aivan liikaa, joten elämäni on ollut viimeiset pari kuukautta täynnä pettymyksiä, mutta niinhän se aina menee. Ykkösjaksojen perusteella koko kausi oli silkkaa voittokulkua ja eeppistä paraatia, mutta harvemmin sarjat todella ovat sitä, miltä ne ykkösjaksoissa näyttää.. näinhän kävi sitten lähes jokaisen sarjan kohdalla, ja sitä vyyhtiä aletaan purkaa nyt. Yritin kekkasta jotain hauskaa kuvamateriaalia, mutta en pystyny siihen.

MM! osoitti iloisesti jo kakkosjakson paikkeilla, että eihän tässä mistään hauskasta kamasta ole kyse, vaan aivottomasta ja harvinaisen rasittavasta säätämisestä staattisilla hahmoilla ja keskinkertaisella tuotannolla. Kaikkein häiritsevintä aivan uskomattoman muuttumattomien hahmosuhteiden lisäksi oli aivan käsittämättömän hikiset läpät, joiden naurattavuusaste oli kahdentoista jakson aikana sellaisessa pisteessä, että perkele. Mautonta ja älytöntä menoa, joka ei uskaltanut olla tarpeeksi rohkeaa eikä omaperäistä ollakseen edes etäisesti viihdyttävää – olkoonkin, että rehti masokismi on varsin harvinainen näky animessa. Saa puolestani olla myös jatkossa, ellei aihepiirillä mässäily tästä parane. Hämäävän kelvollisesta ykkösjaksosta huolimatta katsomiskelvotonta jööderiä, jota kukaan ei muista enää puolen vuoden päästä. Onneksi.

Vähän samanlaisiin lopputuloksiin päätyi myös OreImo, jonka erona on kuitenkin se, että moemöykykkäät hahmodesignit ja näennäisesti kelvollinen sarja on vetänyt puoleensa hervottoman fanikannan – täysin ansaitsemattomasti. OreImo on nimittäin harvinaisen rasittavaa katseltavaa: veli-Kyousuke on täysin kykenemätön sanomaan ei jopa sellaisiin mittasuhteisiin, että häntä alkaa pitämään jonain alempana elämänmuotona rasittavan Kirinon käskyvallan alla. Mitään järkevää selitystä tällaiselle käytökselle ei anneta – vaikka joku heittikin hyvän läpän siitä, että tuohan on juuri sellainen vastuullinen isoveli, jollaisia maailma kaipaa. Holy shit, kaipaako maailma tosiaan selkärangattomia kynnysmattoja, jotka tottelevat jokaista pikkusiskon käskyä? Ei vissiin? Kirino sen sijaan on rasittava mulkku viimeseen hetkeen asti, jolloin dere-vaihde yhtäkkiä menee ylikierroksille ja Kirinon koko sarjan aikana kasattu tsun unohdetaan – ilmeisesti tällä on tarkoitus käsitellä teinityttöjen vakavaa persoonallisuushäiriötä muistuttavia oikkuja tai jotain, ei normaalit ihmiset noin käyttäydy.

OreImossa on kuitenkin myös paljon kelvollista sisältöä. Kyousuken orastava lempi lapsuudenystävä Manamin kanssa on varsin sympaattista seurattavaa kaikessa dramatisoimattomuudessaan ja terveessä arkisuudessaan vastapainona Kirino-puolen täydelle käsittämättömyydelle. Laajempaan kokonaisuuteen siirryttäessä voi itse asiassa huomata, että kaikki mihin ei liity Kirino on kelvollista, mutta sitä materiaalia on vaan verrattain aivan liian vähän. Kirinon ystäväpiiristä löytyvää Kuronekoa katselisin vaikka oman sarjan verran, koska harvemmin sitä Kana Hanazawan matalampaa, vähemmän söpistelevää puolta kuulee. Se on herkkua se. Samoin voin antaa plussaa hahmodesignien ihanasta pyöreydestä, vaikka visuaalinen toteutus muuten jääkin vähän ponnettomaksi.

Jo kolmas kappale OreImoa enkä ole vieläkään päässyt loldraamaan, jota sarja alkoi tursuilemaan siinä keskivaiheilla Kirinon muotibisnesbestiksen Ayasen julistaessa, ettei hän voi olla likaisen otakun ystävä. Jostain kumman syystä Kyousuke vetää taas homman kotiin, tilanteessa kuin tilanteessa, jonkin aivan käsittämättömän ja kestämättömän loogisen ketjun kautta, ja kaikki ovat tyytyväisiä. Myös täydellinen realismin puute esimerkiksi animentekojaksossa (ugh, ei taida bisneksen rattaat pyöriä sillai, että alkuperäisteoksen tekijän veljellä ois ihan mahdottomasti sanavaltaa) oli häiritsevää – ei siksi, ettäkö animelta koskaan milloinkaan realismia odottaisin, vaan siksi että joskus sille on luonnolliset käyttöpaikkansa… Bestis-jakso ei siis suinkaan jäänyt ainoaksi myötähäpeää aiheuttavaksi loldraama-hetkeksi, vaan niitä kyllä viljeltiin pitkin sarjaa, käsittämättömän huonon soundtrackin milloin jumpsuttaessa taustalla. Musapuoli oli muuten valtava pettymys, kun miettii, että sähveltäjäherra on tehny mm. Bakemonogatarin herkulliset taustamusat – OreImossa UNTZ UNTZ UNTZit ja Durararaa iloisesti rippaavat torvihässäköinnit aiheuttavat lähinnä myötähäpeää ja pakokauhua. OreImo siis feilaa. Pahasti.

Hei, feilaamisesta puheenollen! Nyt täytyy kyllä todeta, että uguu~. Eli Togainu no Chi, alkumetreillä kylmän rauhallisesti god tieriin nostamani sarja, joka aika kätsysti onnistui huononemaan joka aspektiltaan jakso jaksolta kunnes finaalissa ei voida enää puhua edes animoinnista ja suurin piirtein jokainen kuva on copypastettu edellisistä jaksoista. Lähetänkin täten avoimen kirjeen A-1:lle: Haistakaa vittu. Tämä oli eittämättä koko vuoden vahvin esitys LAATUanimoinnin saralla, ja audiovisuaalisen toteutuksen käsittämätön kuraisuus esti yllättäen minua nauttimasta tarinan käänteistä erittäin tehokkaasti. Jälkeenpäin ajatellen sarjasta ei jäänyt yhtään mitään käteen ja syyskauden suurin pettymys on nyt haudattu enkä puhu siitä enää koskaan.

Varsinaista eeppistä voittoa ei missään vaiheessa tarjoillut myöskään Ironman. Rauta_mies on yksinkertaisesti supersankarina ja Tony Stark hahmona aivan äärimmäisen pitkästyttävää kamaa, mikä itsessään koitui sitten koko sarjan kohtaloksi. Eipä se toisaalta muillakaan osa-alueilla kehuttavasti pärjännyt: animointi oli varsin kelvollista, mutta hahmodesignit karmeita. Musiikki ei ollut puistattavan huonoa, mutta se, etten tottapuhuen muista millaset musat sarjassa olikaan puhuu varmaan puolestaan. Turhapa näitä ominaisuuksia on erikseen listata: Ironman oli erittäin keskinkertainen tekele kaikilla mittapuilla. En tiedä kuinka paljon jenkkiläistä alkuperää näkyy tässä versioinnissa, mutta tällanen hyvin tyypillinen terroristijärjestö X vastaan Sankarmies on nähty juttu. Tarkalleen ottaen yli 9000 kertaa aiemmin nähty. Tulevaisuudesta jotain lupaa ainakin se, että Ironmanin viileimmät momentit nähtiin Wolverinen vilahdettua pariin otteeseen ruudulla pelastamassa persnaamaista Tonystarkkia, tämä kun ei superkalsareistaan huolimatta aina voi voittaa. Paitsi, että voi! Sen verran täytyy tunnustaa, että pariin otteeseen sallin itseni vähän kiinnostua juonen oikuista, mutta se oli vain ajoittaista.

Koska nähtävästi omistan tämän päivityksen nimen omaan syyskauden kehnojen sarjojen puimiselle, seuraavaksi kehtaa ottaa esille Fortune arterialin. Sitä kohtaan minulla ei ole minkäänlaista kaunaa eikä muutenkaan negatiivisia tunteita… koska mitään tunteita sitä kohtaan ei ylipäätään ole olemassakaan. Fortune arterial ilmiselvästi tiesi olevansa maailman geneerisin eroge-adaptaatio, eikä se missään vaiheessa edes yrittänyt irrota tästä statuksesta – vampyyrikuvioiden ottaminen mukaan olisi voinut pelastaa edes jotain, mutta toisaalta nekin aspektit olivat erittäin tyypillisesti käyettyjä ja koko kuvion mielikuvituksettomuus oli niin murskaavaa, että kaiken maailman ranta/urheilukemu/yms. -filleritkin olivat lopulta mielenkiintoisempia, tai ainakin tytöillä oli vähemmän vaatteita. Fortune arterial on hajuton ja geneerinen haaremisarja, joka sietääkin unohtua. Ei yllätyksiä.

Voisko joku ystävällisesti kertoa, että mitä hemmettiä Yakumo oikeen yrittää olla? Taisiis, miksei se onnistu missään, vaikka sen settingki on käytännössä varsin kelvollinen? Katsoin tässä kauden aikana vanhemman Ghost hunt -mysteerishoujon, jonka lähtökohdat ja oikeastaan kaikki muukin muistuttaa Yakumon vastaavia aika pitkälti, mutta siinä missä Ghost huntissa eläväiset hahmosuhteet ja ylipäätään kiinnostavat hahmot kiinnostivat itse mysteeritapauksia enemmän, Yakumossa edes hahmoilla ei voi brassailla. Oikeastaan millään ei voi brassailla – Yakumon viikottaiset keissit ja jossain taustalla pyörivä pääjuoni ovat niin epämääräsen tylsiä, että jaksoa 11 katsoessa huomasin iloisesti nukkuneeni vartin verran ja silti olin suht. kärryillä siitä missä mennään. Kai sekin kertoo sarjan tahdista jotain. Aika ala-arvoista viihdettä, vaikka potentiaalia oli silminnähtävästi. En jaksa kirjottaa tästä, kun mitään ei ole tallentunut mieleeni. Paitsi ahdistus siitä, että elämäni valuu hukkaan tällaista katsoessa.

Oikeastaan Hyakka ryouran samurai girlsistä ei ole varsinaisesti pahaa sanottavaa, mutta otan sen silti tähän päivitykseen mukaan. Se yllätti positiivisesti olemalla ei-täysin-paska. En silti ehkä menisi sitä hyväksi kehumaan, mutta kyllä sillä on puolensa: visuaalinen toteutus eroaa positiivisesti vastaavista, historiallis-vinksahtanut setting on varsin pätevä ja omaperäinen ja hahmoistakin löytyy tarttumapintaa. Varsinaisista tarinan käänteistä en lähtisi silti puhumaan, koska sarja tuntuu yleisesti olevan melko fokukseton setti kaikkea fillerihtävän hengailun ja eeppisen toiminnan välillä, fanipalvelun kuorruttaessa kaikkea vähän väsyneenoloisesti. Siellä täällä sokea jyvä kuitenkin löytää kanan ja sarja onnistuu viihdyttämään joko Sekirei-tyyppisellä hassunhauskalla haaremikomedialla, tai yllättäen varsin mielenkiintoisilla taistelukohtauksilla. Harmi, että Hyakka ryouranin omaperäisyys jää kuitenkin lähinnä visuaaliseen puoleen ja etenkin juuri taistelut ja hahmosuhteet kuitataan erittäin geneeriseen sävyyn ilman yllätyksiä. Hyakka ryouranin kelvollisuus tuli kuitenkin sopivasti puskista ja jätti ihan positiiviset tunnelmat.

Seuraavassa osassa fiilistellään niitä parempia sarjoja sitten. Yosuga no Sorastahan jo puhuin ja muutamat näppärimmät sarjat jatkuvat talvikautenakin, mutta aika läjähän noita kelvollisiakin on vielä jäljellä. Tänään tahi huomenna tulee jatkopätsiä. Tai joskus ens vuonna. Animevuotta 2010 pitäs kanssa vähän tsiigailla, ihmisillä kun tuntuu olevan siitä läjä vääriä mielipiteitä… mitäs eivät katsoneet niitä hyviä sarjoja. Näkyillään!

Positiivinen yllätys nimeltä Yosuga no Sora

Aloitetaan spoilerilla

Yksi syyskauden puhutuimmista sarjoista on takuulla Yosuga no Sora. Aluksi tyypillisen ecchihtävään romanttiseen draamaan ilmestyi jostain seksikohtauksia, joiden esiintyminen kohtaus per jakso -mentaliteetilla karkoitti pelokkaimmat ja virkisti eroge-adaptaatioiden jatkuvaan itse asian feidaavaan kiusoitteluun kyllästyneet. Ihan tarkalleen kun miettii, niin on jopa vähän outoa, että ilmeisen eroottissisältöisiä visual noveleita ei juuri koskaan animoida ero-sisällön kanssa, vaan se feidataas ties millä 3D-lohareilla tai jätetään suhteen kehittyminen niin viattomaan vaiheeseen, ettei petipuuhia yksinkertaisesti tarvitse esitellä. Toki seksi feidataan myös ihan vaan heräämällä aamulla alasti partnerin vierestä, mutta jos Yosuga no Sora tekee jotain poikkeuksellisesti ja muistettavasti, niin kai se on sitten rehti ote asiasta olennaisimpaan.

Seksikohtauksien runsas viljely ei kuitenkaan ole Yosuga no Soralle varsinainen vahvuus, vaan edelleenkin vain pakollinen paha, jota ei vaan viitsitty jättää poiskaan. Itse sarja nimittäin tekee draamansa varsin taitavasti ja uskottavasti ja pitää jatkuvalla restarttailulla mielenkiinnon terävänä, kun tilanteet ovat aina uudet – seksillä ei ole varsinaisen draaman laadun kanssa mitään tekemistä, vaan se puoli sarjasta tuntuu hyvinkin päälleliimatulta. Se ei häiritse, koska sarja pitää oman jämäkän vakavuusasteensa alusta loppuun, mutta se ei myöskään varsinaisesti tee sarjasta mitenkään parempaa – ikimuistoisen ehkä.

Yosuga no Sora on nimittäin itse asiassa varsin hyvä romanssisarja. Vaikka mukana on aikamoinen pakka erilaisia mimmejä, ja vuoden alfa -palkinnon pokannut Haru pysyy melko staattisena ennen viimeistä Sora-arkkia, hahmojen väliset suhteet ja juonen tvistit pysyvät yllättävänkin mielenkiintoisina. Alun esittelyjaksojen jälkeen tulevat pari ensimmäistä tyttöä jäävät tosin vähän varjoon, sillä heidän arkkinsa ovat lyhyitä, vaikkakin toki mielenkiintoisia. Kaksi jaksoa per mimmi tuntuu melko kiireiseltä tahdilta etenkin kun suhteet kehittyvät niinkin fyysiselle tasolle, mutta viimeiset kaksi arkkia voittavat kyllä sarjan puolelleni puhtaan tunnelatauksen ja sopivan traagisuusaspektin takia.

Taiteellisesti relevanttia masturbointia

Koko sarjan päättävä kolmijaksoinen Sora-arkki lienee lopulta kuitenkin parasta mitä sarjalla on tarjota, vaikka insestiaihe onkin niin pirun kulunut näinä päivinä. Yosuga no Soran asenne insestiin on aika tyypillinen, mutta hahmojen näkökannalta yllättävänkin luonteva. Sora tosin pysyy tylsän kiimaisena ja yksipuolisen ihastuneena pikkusiskona koko ajan, mutta Harun reaktiot pitkin arkkia ovatkin se varsinainen asia. Ensin järkytys ja pahoinvointi, kun hän ohimennen huomaa Soran masturboivan Harun nimeä toistellen. Sitten annetaan mitään ajattelematta fyysiselle himolle valta, naidaan siskoa ja jätetään sisarussuhteen ajatteleminen sivuseikaksi, kunnes bustaamisen kautta todellisuus lyödään vasten naamaa. Epätoivoa, ahdistusta, uguu mitä minä teen, kunnes lopulta power of love voittaa ja sisarukset päättävät ottaa toisensa. Paperilla varsin kankean ja geneerisen kuuloinen tabu-juoni on itse asiassa varsin pätevä, kun ottaa huomioon viimeisessä jaksossa korostuneen seikan: Haru ja Sora ovat asuneet erillään, eivätkä varsinaisesti tunne enää sisarus-tyylistä vetoa toisiinsa, vaan näkevät toisensa nimenomaan tyttönä ja poikana. Jos siinä sitten pieni rakkauden kipinä pääseekin syttymään niin minkäs sille voi. Sarjan asenne tabua kohtaan on kuitenkin siinä mielessä kypsä, että se ei missään vaiheessa varsinaisesti feidaa asian moraalista puolta vaan tuttavat pitävät viimeiseen asti huolen siitä, että sisarukset muistavat ettei yhteiskunta eio heitä sellaisina hyväksyä. Varsin kelvollinen finale.

Erityisen mieltäylentävänä pidän sitä seikkaa, että sarjan animoinnista vastaava sysipaskaksi luultu feel on saanut aikaan erittäin kelvollista, jopa paikoitellen hienoa jälkeä. Hahmodesignit ovat perushaaremilöllöä huomattavasti parempia ja alkuperäisteosta riittävästi mukailevia, liikettä on melko kivasti ja sommittelu on paikoitellen jopa orgastisella tasolla. Vastapainona tälle kaikelle seksikohtaukset onkin sitten kamalaa kolmen kuvan QUALITYä, joka ei kyllä herätä missään päässä mitään fiiliksiä. Myös musiikin ollessa varsin kelvollista viulunvinguttelua ja muuta hauskaa, tuotannosta on hyvin vähän pahaa sanottavaa.

Yosuga no Sora onnistui nousemaan syksyn hyvien sarjojen joukkoon täysin varkain ja odottamatta. Odotin jatkuvaa ragemyrskyä ja naurettavaa fanipalvelua, mutta sainkin määrätietoisen ja kunnianhimoisen romanssitarinan, joka uskaltaa olla erilainen ja vähän tyhmäkin. Vaikka sarja kärsiikin vähän jaksomäärän vähyydestä etenkin lyhyempien arkkien kohdalla, paikoitellen se pystyy tarjoilemaan koskettavaa ja mielenkiintoista romanssidraamaa – jotain, mitä ei koskaan ole liikaa. Jos seksikohtaukset pystyvät todella nostamaan levymyyntejä ja mahdollistamaan uusien vastaavien sarjojen tekemisen, niin minun puolestani käytäntö voi vaikka vakiintua – niin kauan kun se ei vaikuta sarjan muun sisältöön olennaisesti. Olen erittäin tyytyväinen Yosuga no Soraan, koska loppujenlopuksi se oli varsin nautittava!

ef – a tale of memories. – seitsemäs jakso ja ohjaajan visio

Viimepäivityksen jälkeen en olekaan efiä taas katsellut, ja nyt kun tartuin siihen taas tänä iltana, olin varma etten blogittaisi. Kolmas ef-aiheinen päivitys putkeen lähtee tästä, suuret pahoitteluni aiheiden yksipuolisuudesta. Tuleepahan edes jotain käsiteltyä suht. yksityiskohtaisesti, kun muuten olen surffaillut melko pintapuolisesti näissä kirjotuksissani. ef on kyllä varsin hyvä yksityiskohtaisen vuodatuksen kohde, kun siitä ei enää näinä päivinä juuri missään tunnuta puhuvan, vaikka se onkin poikkeuksellinen lähes kaikilta muilta aspekteilta paitsi, noh, juoneltaan, vaikka onhan siinäkin tvistinsä. En silti ole ihan varma kiinnostaako ketään lukea lähes episodiblogauksia sarjasta, joka loppui jo ajat sitten… Noh, ainakin minulla on hauskaa näitä kirjoittaessani. Vuodenvaihteen tienoilla sitten kaikkea muuta juttua, kuten kausifiiliksiä ja vuosifiiliksiä. Asiaan.

Maagisen ykkösjakson jälkeen ef ei tuntunut enää toista kertaa tekevän yhtä suurta vaikutusta. Jaksot kahdesta kuuteen olivat selvästi huomattavasti laimeampia visioilta ja otteeltaan, ja syykin siihen on selvä. Seiskajakso nimittäin on taas yhtä erittäin vaikuttavaa tunne-elämystä alusta loppuun (joskin ilmiselvä rahansäästö paistaa paikoitellen vähemmän tärkeissä kohdissa) ja syyllinen tähän loistavuuteen löytyy tekijälistalta: sarjan ohjaaja Oonuma on itse ohjannut jaksoista vain ensimmäisen, seitsemännen ja kahdennentoista… Ei siis mikään ihme, että juuri seiskajakso loistaa poikkeuksellisen mielenkiintoisilla näkemyksillä ja kikkailuilla. Uskoni sarjaan on palannut.

Mitä sieltä sitten todellisuudessa löytyy? Tarinassa Chihiro ja Renji kirjoittavat kirjaa. Tai siis Chihiro kirjoittaa ja Renji toimii pikemminkin yhteyshenkilönä kroonisesta lyhytmuistisuudesta kärsivälle Chihirolle – on nimittäin yllättävänkin vaikea kirjoittaa kirjaa, jos ajatukset tapahtumien kulusta ja eri tilanteiden pointeista katoaa välissä. Itse kohtaus on pitkä, staattinen ja liike on täysin minimissä. Pelkkää jutusteltua ja fiilistelyä – MUTTA erittäin olennaisena joskin pienenä yksityiskohtana tietyt keskustelunosat esitetään kuin vanhalta VHS-nauhalta rätisevänä ja välillä silkaksi lumisateeksi äityvänä. Efekti on ajoitettu niin, että se tulee kun Renji kertoo Chihiron ”entisen minän” omia ajatuksia nykyisyyden Chihirolle. Se ehkä tuntuu joutavalta efektiltä, mutta avaa seuraavaa kohtausta.

Seuraava kohtaus on nimittäin Chihiron ja Renjin suhteen kannalta käänteentekevä. Siinä upeassa auringonlaskumaisemassa Chihiro kysyy Renjiltä josko tämä haluaisi pussailla, kun Chihiron yksityiskohtaisen päiväkirjan havaintojen mukaan on varsin selvää, että Renji pitää hänestä, ja hän itsekin kerran pitää Renjistä. Kauniiksi väritetty romanttinen kohtaus, mutta. Renjin silmissä maailma alkaa tummumaan, Chihiro näytetään aina vain kauempana (kaukaisempana) ja hän menee täydelliseen paniikkiin, koska ei tiedä miten reagoisi. Täydellistä epäymmärrystä tilannetta kohtaan on korostettu monilla kikoilla: Chihiron ääni muuttuu matalaksi mongerrukseksi Renjin korvissa, Renji juoksentelee siluettina ympäri tyhjyyttä (varsin miellyttävästi animoitu, SHAFTiksi!) ja Chihiro näytetään epämääräisenä kasana värejä ja palasia.

Se mitä tällä tahdotaan sanoa, on se, että Renji on alkanut epäilemään tunteitaan, koska Chihiro tuntuu joka päivä eri ihmiseltä. VHS-efekti kuvaa sitä tilanteen absurdiutta, kun toisen omia ajatuksia tarvitsee syöttää nauhoitteena toiselle itselleen. Kuvan tummuminen tietysti on vain Renjin ahdistuksen kasvamista ja Chihiron esittäminen osana erilaisia paloja kuvaa Chihiroa itseään – tyttöä, joka käytännössä elää joka päivä eri ihmisenä, erilaisin ajatuksin. Renjin hätäännystä simuloiva siluettianimaatio on paitsi hauskaa katseltavaa, myös erittäin kuvaava otos Renjin pään sisältä – kohtaus todella näyttää siltä, miltä Renjin pään sisällä kyseisessä tilanteessa näyttää. Oonumaa parhaimmillaan – kikkailua jolla on merkitys.

Jakson toinen puolisko taas keskittyy avaamaan Miyakon taustoja ja hahmoa. Se alkaa tilanteella, jossa Miyako valmistautuu treffeille Hiron kanssa. Olennaista on värit ja niiden puute: Miyako selittää narraatiossaan, kuinka Hiro on ”palauttanut hänen elämäänsä äänet ja värit” ja se myös näkyy – kaikki Hiroon liittyvä (lähinnä Miyako deittiasussaan ja irrallinen kuva Hirosta) on väreissä, talossa kaikki muu on mustavalkoista. Seuraa flashbackeja lapsuuteen, joissa värit on vielä tallella – elämä on ihanaa ja mukavaa, kunnes Miyakon äiti ja isä alkavat riitelemään ja kirjaimellisesti riistävät tämän elämästä värit – loppuflashback on mustavalkoinen, aina viimeiseen kuvaan Hirosta asti.

Seuraava kohtaus ei jätä edellisessä kohtauksessa esiteltyä kotikutoisen näköistä väritystyyliä sivuun, vaan jatkaa edelleen sillä – se kuvaa maailmaa sellaisena kuin Miyako sen näkee, nyt edelleen väreissä, koska Hiro on olennainen osa deitti-ajatusta. Kevyt ja kaunis kohtaus muuttuu yhtäkkiä hyvin synkäksi, kun Miyako muistaa pahimman rivalinsa Kein sanat siitä, kuinka hän aikoo poistaa Miyakon Hiron maailmasta. Sana ”erase?” näytetään alati kasvavana ajatuksena ja erittäin painostavana tuhanteen kertaan.

Seuraa yksi koko ef-sarjan ikimuistoisimmista kohtauksista – still-kuva Miyakosta soittamassa Hiron vastaajaan. Viestit vastaajaan tulevat tekstinä (ja puheena) ruutuun yksi kerrallaan, hiljalleen täyttäen koko tyhjän valkoisen tilan. Aluksi hyvin rauhalliseen sävyyn pahaenteisen-mutta-vaimean musiikin kanssa joriseva Miyako alkaa vaikuttaa panikoivalta ja sekavalta pidemmän päälle musiikin mennessä mahtipontisemmaksi ja ruudun hiljalleen täyttyessä viesteistä. Pelkistetty esitys täynnä tekstiä on hyvin läpitunkeva tapa välittää Miyakon tunteita – ääninäyttelyssä erittäin hyvin kuuluvat tunnepohjaiset nyanssit eivät näy varsinaisesti tekstissä, mutta ruudun hiljaa täyttyessä mielikuva jostain ahdistavasta ja vangitsevasta tilanteesta tulee erittäin selväksi. Kohtauksen vain jatkuessa ja jatkuessa, musiikin mennessä yhä intensiiviseksi ja lopulta ruudun pyyhkitytyessä kokonaan mustaksi ajatus siitä, että Miyako kirjaimellisesti tulee pyyhityksi kuvioista tulee erittäin selväksi ja lopputulos on aika henkeäsalpaava ja pysäyttävä. Erittäin mielenkiintoinen ja intensiivinen kohtaus.

Koko jakson loppu – erittäin yksiselitteinen ja jopa kylmä kohtaus, jossa Kei poistaa Hiron kännykästä saapuneet viestit – on siitä mielenkiintoinen, että se kääntää sarjan tähän asti esittelemän asetelman Keistä surkeana hyviksenä ja Miyakosta voitolla olevasta pahiksena täysin päinvastaiseksi, vieläpä varsin simppelisti.

Juuri Oonuman rohkeat visiot ovat syy rakastaa tätä sarjaa. Pelkään pahoin, että vasta 12. jakso saa minut uudestaan kirjoittamaan, sillä ilmeisesti vain Oonuman itsensä ohjaamat jaksot ovat tarpeeksi intensiivisiä ja inspiroivia pakottaakseen minut tähän hommaan. efiä on kiva analysoida, kun se on niin harkittu ja kaunis.

ef – a tale of memories ja maailman maltillisin supervisor

Joo-o. Niin pitkään kun yritinkin puolustella, että näin ei ole, niin tunnustettakoot: hra. Akiyuki Shinboulla taitaa sittenkin yllättäen olla näppinsä ef-sarjassa enemmän kuin uskoinkaan. Olen edennyt tätä uusintakatselukertaa nyt kuudenteen jaksoon asti, ja tuntuu siltä, että Oonuman siistit efektit saavat jakso jaksolta enemmän väistyä Shinboun perinteisten tieltä. Se on vähän sääli, koska Oonuman jutut ovat keskimäärin paljon näyttävämpiä…

Mitenköhän tämä tilanne on edes syntynyt? Minkä verran superviisari saa tulla sanomaan, että hei, tehdäänkö vaikka tällai? Shinboulla taitaa ylipäätään olla SHAFTilla melkoinen keisariasema, joten hänen hölmöjä ehdotuksiaan varmaan otetaan vastaan enemmän kuin mielellään, mutta voi Oonuma parkaa kun HÄNEN animeensa on tuo kikkailun pirullinen mestari päässyt näppinsä sörkkimään.

Tilanne studio SHAFTilla ef-sarjan kutosjaksoa työstäessä on jotain seuraavankaltaista. Sarjassa kuvaajapoika Kyousuke on menossa tapaamaan parasta kaveriansa Hiroa. Ohjaaja Oonuma on pohtinut päänsä puhki, että millähän tätäkin kohtausta sävyttäisi. Hän on saanut aikaiseksi vasta hienon kuu-stillin. Yhtäkkiä hän tuntee takanaan valtavaa kosmista läsnäoloa – elämän sankari, kikkailun kuningas Akiyuki Shinbou seisoo hänen takanaan. Ja hänellä on pelottavia ehdotuksia: ”Hei, jos laitettas tähän tällanen valon rajaama tarkka kulma vaikkapa, sehän on aika jees”. Oonuma huokaisee helpotuksesta, ei mitään outoa. ”..ja sitten parin helggaarin nopean leikkauksen kautta päädyttäis kuvakulmaan maan alta”. Oonuma katsoo kauhistuneena ensin ohjaajaan ja sitten animaattoreihin, jotka tämän epämääräisen ohjeen niin hyvin tuntemana ovat jo kyseistä kohtausta viimeistelemässä. PAM!

Vahinko on tapahtunut. Oonuman täydellisyyttä hipova rajaustyyli, värienkäyttö, sommitelmat, kaikki. Menetettyjä. Mitään ei ole pelastettavissa. Eikun hei, suuriherra Shinbou lähti tweettaamaan lounaastaan! Ehkä Oonuma ehtii vielä pelastaa jakson! Seuraa kauniita, Oonuma-henkisiä shotteja.

Seuraava kohtaus ei vaadi visuaalisesti ihmeempiä, joten Oonumaa ei kiinnosta kuka sen piirtää. Hra. Budjettivastaava sanoo, että Shinbou, tietysti, niin saamme kohtauksen kasaan alle tuhannen jenin! Seuraa still-shotteja, nopeita leikkauksia DVD-soittimeen, tytön jalkoihin pöydän alla ja muuhun tärkeään.

Säästyneellä rahalla Oonuma tekee parista seuraavasta kohtauksesta upeita. On komeita perspektiivejä, kimallusta, liikettä – kaikkea mikä ef-sarjasta tekee poikkeuksellisen hienon. Taustatkin ovat niin komeita! Erityispaljon taiteellista energiaansa Oonuma käyttää kuvittaessaan Chihiron kirjoittaman kirjan maisemia, siihen hän käyttää kaikki lempikikkansa, panostaa värytykseen, symboliikkaan ja kaikkeen. Hienoja kohtauksia!

”Huh huh. Kaksi kohtausta jäljellä. Jos nyt nousen ohjaajan penkiltä, käyköhän hullusti?” Oonuma uskaltautuu hetkeksi tauottamaan itseään kaiken rankan luomisen jälkeen. Kun hän tulee takaisin, hän huomaa ohjaajanpenkillä tutun pallinaaman. Seuraava kohtaus on jo tehty, ja millainen siitä tulikaan? Ohjaajamaestro Akiyuki on pistänyt parastaan: on pöllöjä kuvakulmia alhaalta päin, muusta ilmeestä räikeästi erottuvia tekstuurein sävytettyjä pastellivärisiä rajauksia ei mistään, nopeita irrelevantteja leikkauksia sekä varsinainen bravuuri, eli hahmon tuominen kuvaan liikuttamalla kameraa hitaasti alhaalta ylös. Oonuma huutaa armoa, mutta armoa ei anneta.

Koska Shinboun riistäminen ohjaajan paikalta on niin raskasta, Oonuma antaa puoliksi periksi: Oonuma ohjaa viimeisen kohtauksen, mutta jos Shinboun on pakko saada väliin ängettyä palan itseään, hän sen tehkööt. Ei ole pakko nousta siitä tuolilta, kiitos vaan. Shinbou kyllästyy parin ensimmäisen leikkauksen jälkeen ’avustajana’ pyörimiseen ja jättää Oonuman hoitamaan itse työnsä loppuun. Helpotus, kimallus ja kauneus – loppujakso on upea.

Todellisuudessa on tietysti jotakuinkin mahdoton sanoa mikä on Shinboun osuus, jos sellaista edes löytyy. Tokihan ne voi olla vain häneltä napattuja vaikutteita, jos edes senkään vertaa todellista yhteyttä löytyy. Shinbouta muutenkin viime aikoina tutkiskelleena kutosjakson tutunnäköiset elementit vain pistivät silmään. Erityisen vaikeaa tunnistamisesta tekee sen, että Oonuma on apuohjannut osan Shinbou-animeista, jolloin raja Shinboun oman tyylin välillä ja Oonuman maustamisella vähenee entisestään. Ehkä kaikki onkin vain Oonuman kikkailua Shinboun animeissa, ja nyt syytänkin kaikesta mestari Aki-Jukkaa? Esimerkiksi vaaleanpunaisen kuvan tekstuuri+hassurajaus -juttu on tuttu sekä Shinboun Hidamari sketchistä että Oonuman omasta, uudemmasta Baka to Test- sarjasta (ei-SHAFT). Heitinpä sen mukaan silti!

Muuten jaksoista on ollut aika vähän sanottavaa. Kikkailun määrä on olennaisesti vähentynyt huipputason ykkösjaksosta, sen jälkeisissä jaksoissa sitä käytetään paljon säästeliäämmin ja vain kun on oikeasti tarve. Muutoin sarja näyttää aika pökkelöltä ja täytyy myöntää, että oma innostuksenikin alkaa hiljalleen laskea. Muistelisin kylläkin, että herkkudraamaa oli tiedossa vasta hieman tästä myöhemmin, ellei jo seuraavassa jaksossa. Palataan asiaan taas myöhemmin. Tämä meni vähän kuvaspämmiksi ja arvailuksi.

Yhtäkkiä ef – a tale of memories.

Tän täytyy olla hooseinta mitä oon koskaan tehnyt – yksi pisimmistä päivityksistä koskaan ja vain yhtä jaksoa analysoidessa.

Joulukuu rymistelee kohti naamaani uskomattomalla tahdilla, enkä vieläkään ole keksinyt mitään fiksua joulukalenterikamaa – taitaa jäädä taas ensi vuoden asiaksi, ellen yhtäkkiä kehitä jostain videokameraa ja saa heurekaa, koska videojoulukalenteri kuulosti päässäni aiemmin tänään öbaut parhaalta idealta ikinä.

Nyt kuitenkin jotain aivan muuta. ef – a tale of memoriesista on pitänyt kirjoittaa jo iätajat – itseasiassa jonkinlaista hypepostausta teki mieli kirjoittaa jo silloin kun sen ensimmäisen kerran katsoin lähes kaksi vuotta sitten, sen ollessa ensimmäinen puhdas rakkausanime ja edelleen Clannadin jälkeen lajityypin suosikkini. Nyt iki-ihanan täyshoodeeversion vihdoin pullahdettua ulos katselin ykkösjakson uudelleen ja pakko sanoa, että vaikka kyseessä ei edes ole toinen eikä edes kolmas kerta kun katson sen saman jakson, se edelleen koskettaa minua jollain mystisellä tavalla. Sanoisinko, että siinä on pala nostalgiaa (miettikää, näin uusi anime ja meitsi puhuu nostalgiasta!), mutta edelleen suurin osa efin viehätyksestä tulee sen ensiluokkaisesta toteutuksesta. Siitä toteutuksesta olisi tarkoitus nyt puhua, käyttäen hyväksi sarjan ensimmäistä jaksoa – pyrin mahdollisimman täsmällisiin huomioihin, että te kaikki ymmärtäisitte millaisesta kolmannen tason upeudesta tässä on kyse. Koska sitähän tämä on, upeutta.

ef – a tale of memories. on Shin Oonuman, SHAFTilla apulaisohjauksia ja muita pienempiä juttuja tehneen tyypin ensimmäinen sarjan pääohjaajan rooli, joka myöhemmin toistui sarjan jatko-osassa ja Baka to Test -komediasekoilussa. Pakko rehellisesti myöntää, että rakastan hänen tapaansa ohjata, etenkin visuaalista toteutusta, mutta muutenkin. Väitän nimittäin Oonuman olevan niitä harvoja ohjaajia, jotka uskaltavat kikkailla vain visuaalisen elämyksen itsensä takia, eikä niinkään siksi, että ne tukisivat jotain suurempaa symbolista merkitystä – jollaisia kyllä viljellään kuvagalleriassa niitäkin. Lopputulos on nimittäin henkeäsalpaavan kaunis, kikkailun takia hyvin mielenkiintoinen ja etenkin eheä, uniikki kokonaisuus ja tapa toteuttaa romanssianimea. Kehtaisinko jopa väittää, että ef on tietyllä tasolla mestariteos, ja parasta, mitä puhtailla romanssianimeilla on tarjota.

Vilkaistaampa tätä mainittua ykkösjaksoa, koska pidemmälle en vielä uudelleenkierrostani päässyt ennen kuin koin pakottavaa tarvetta päästä kirjoittamaan. ef-memon ykkösjakso on nimittäin erittäin selkeä ja toimiva kokonaisuus ilman, että se tuntuu teennäiseltä. Kaikki, mitä ykkösjaksoissa yleensäkin kerrotaan tulee myös tässä: kaikki päähenkilöt esitellään, vihjaillaan tulevia suhteita ja muita tulevaisuudessa paljastuvia juttuja ja paljastetaan myös muutamat visuaaliset valttikortit, joita tullaan hyödyntämään useaan kertaan sarjan mittaa. Kaikkiaan ykkösjakso on hirveän ehyt kokonaisuus, tavallaan täysin sääntökirjan mukainen ykkösjakso olematta epäkiinnostava tai, noh, tuntumatta liikaa nimenomaan esittelyltä tai ykkösjaksolta.

Jakso alkaa toisen pojupäähenkilö Renjin narraatiolla siitä, kuinka hän aina ajatteli, että hänestä tulisi jotain suurta, mutta nyt hän ei tiedä mitä elämällään tekisi. Maailma näytetään tylsän harmaana ja lyhyen leikkauksen ajan hän kävelee pelkistettyä valkoista taustaa vasten kuin korostetun yksinäisenä ja tyhjänä. Seuraavassa kohtauksessa taas väriloistolle ei ole mitään rajaa – upeat, kirkkaat mutta ’iltamaiset’ värisävyt täyttävät ruudun Renjin astellessa raiteita pitkin piilopaikalleen. Kontrasti koulun harmauteen on valtava ja värimuunnos myös näyttää maailmaa Renjin pään sisältä – oma piilopaikka kun on varmasti paljon mielekkäämpi (ja siten värikkäämpi) paikka olla kuin koulu. Piilossaan hän törmää tyttöön – nopea siiven välähdys, hieno visuaalinen elementti ja toimii myös vaikkapa rakkauden alkamisen lähtölaskentana, jos sen välttämättä jotenkin haluaa tulkita. Alle 45 sekunnin kohtaamisen jälkeen Chihiron erittäin olennaiseen osaan tuleva päiväkirja vilahtaa ruudulla, jonka jälkeen siirrytään sarjan vakioelementtiin eli silkkaan, puhtaaseen tekstiin, joka tavalla tai toisella aina avaa hahmoja (ja toimii samalla tavallaan niiden rehellisimpänä muotona) hyvin hienovaraisesti ja kauniisti.

Tylsien luonnosmaisten maisemien jälkeen (alkutekstit, blääh) jakso siirtyy kohtaan kaksi ja hahmofokus muuttuu. Ensin vilautetaan nopeasti toisen päähenkilön, Hiron, kotia mangatarvikkeineen, jonka jälkeen fokus siirtyy hetkeksi vähän sivujuoneksi lopulta jäävään kolmanteen päähenkilöön Kyosukeen. On talvi (ykkösjaksossa ei tarkalleen selviä, että miksi Renjin osuuksissa on kesä ja muissa talvi, kai he vaan asuvat sen verran erillään?) ja kaikki kimaltaa ihanasti. Kuvassa vuorottelee kameran kuvaama kuva ja kuvaaja-Kyosuken silmä, mikä on mielenkiintoinen kikka ja avaa Kyosuken ”näen kaiken videokameran läpi”-persoonaa heti ensimetreistä alkaen. Hän on silmälasipäisen tytön kanssa, mutta ohijuokseva tyttö vetää yhtäkkiä hänen huomionsa täydellisesti ja pakkomielteisenä kuvaajana hän yrittää saada tyttöä videolle, muttei ehdi. Kohtaus esittelee mukavasti Kyosuken ja Kein (juokseva tyttö) romanssinpoikaisen alkua kummempia kikkailematta – hyvin toimiva ja selkeä esitys, katsoja tajuaa heti, kenen perään Kyosuke tulee oikeasti lähtemään, vaikka hänet seuraavan kerran näytetäänkin alastonna nukkuvan silmälasipään kanssa samassa huoneessa hyvin ilmeisien touhujen jälkeen. Kein sisääntulo on muuten varsin mielenkiintoinen ja ihanan joutavanpäiväisen kikan kautta – kuvassa välähtää nimittäin (kori)pallo ja Kyosuke esitetään kääntymässä nimenomaan siitä kuuluvaa ääntä kohti, vaikkei konkreettisesta äänestä todellisuudessa voi olla kyse. Oonuman herkullinen tapa kietoa erilaisia elementtejä toisiinsa saumattomasti, se vaan toimii.

Seuraava kohtaus, joka ei ole edes visuaalisesti mielenkiintoinen, sisältää lähinnä pohjustuksen Kein ja Hiron suhteeseen ja väläyttää parit faktat: sen, etteivät muut tiedä Hiron olevan mangaka, ja sen, että Chihiro on Kein (kaksois)sisko. Sen jälkeen fokus siirtyy jälleen Hiroon, joka on lähtenyt tutkiskelemaan läheistä kirkkoa ensi kertaa. Siellä hän törmää Yuukoon, jälleen yhteen olennaiseen hahmoon. Kirkko itsessään näytetään mielenkiintoisella tavalla symmetrisenä, järjestelmällisenä paikkana, josta tulee hyvin seesteinen ja kaunis, jopa vaikuttava vaikutelma. Yuuko taas esitetään (Oonumalle hyvin tyypillisen väreillä leikkivän hius-shotin jälkeen) yhden nopean leikkauksen ajan kauniisti sinistä valoa vähän kuultavana tyttönä, joka näyttää surumieliseltä puhuessaan tyypistä jota hän odottaa, mutta hymyileväisenä kun aihe siirtyy toiseen. Hyvin nopea, mutta toimiva esittely.

Jakso etenee yhteen pääkohdistaan ja omaan suosikkikohtaani jaksosta: Miyakon esittelyyn. Mielenkiintoisena elementtinä leikkauksessa ennen Miyakon kuvaanastumista ruutu välähtää, ei tällä kertaa mustan kautta, vaan suurin piirtein Miyakon hiusten värisen punaisena, mikä on aika mielenkiintoinen, jopa kummallinen tehokeino muuten niin sinisessä kohtauksessa. Miyako pöllii Hiron pyörän ja lähtee häneltä laukun vieneen rosvon perään, ja Hiro taas lähtee pyörävarkaan perään samaan aikaan Kein kanssa puhelimeen kylmän viileästi joristen. (Kein kaveri pelaa touhouta, lul). Hiron pyörä menee rikki ja Miyako näyttää satuttaneen itsensä. Kohtauksessa mielenkiintoisin visuaalinen jutska on varmaan hyvin SHAFTimainen terävä varjon raja. Kaunista sommittelua. Kuvakulman pysyessä hyvin staattisena Hiro ja Miyako siirtyvät puistoon.

Seuraa kohtaus, joka tulee aina mieleeni kun mietin ef-sarjaa – täysin sinisenä pysyvä puistokohtaus herkullisella visuaalisella kikkailulla. Käytännössä se on vain Hiron ja Miyakon tutustumiskohtaus, josta visuaalinen leikki tekee mielenkiintoisen. Tämä on minun mielestä juuri sellainen kohtaus, jossa Oonuma on parhaimmillaan – kaunista leikkiä ilman sen kummempia syvällisiä merkityksiä: Miyakon profiili näytetään niin, että taustan taivas näkyy siitä läpi ja Hironon silmä piirrettynä samalla läpinäkyvällä tavalla. Ihanan turhaa ja kaunista. Sama temppu käytetään heti perään vielä kolmannenkin kerran, tällä kertaa niin, että Miyako ja Hiro kävelevät, mikä tuntuu ihan kuin koko muu maailma olisi rajattu ulos ja tärkeää on vain he ja heidän keskustelu.

Pelkistetymmän puistokohtauksen jälkeen tulee aivan toisenlaisella tavalla kaunis rantakohtaus – kaikki on uskomattoman hiotun kimaltelevaa ja upeaa. Jopa hahmot kuultavat kauniisti sinisenä, mikä toimii etenkin kauempaa otetussa kuvakulmassa, jossa hahmot ovat muuten täysin mustia profiileja. Lunta alkaa sataa, valtavia hiutaleita jotka suorastaan loistavat muutenkin niin kimaltavassa maisemassa. Kohtauksessa vaihtelee todella eläväinen ja animoitu liike täysin staattiseen keskusteluun, vain lumisateen ollessa varsinaisesti liikkeessä. Silkkaa upeaa sinisyyden loistetta höystetään myös yksityiskohdilla: Miyako näytetään ikään kuin ”katoavana” valkoista taustaa vasten, hänen feikkikutsunsa dialogin aikana kuva on rajattu vain valkoista taustaa vasten olevaan suuhun ja Hiro näytetään yksin ollessaan aina mustavalkoisena. Upea kohtaus, joka samalla avaa hienosti Hiron ja Miyakon suhteen kehityksen alkua.

Puoliväli, mainoskatko ja teksti ”The girl is only one in the world. That made her the god of this world.”, jonka merkitys aukeaa myöhemmin. Sen jälkeen palataan ensimmäistä kertaa alkukohtauksen jälkeen taas vanhaan tuttuun Renjiin ja jopa täysin identtiseen asetelmaan alkukohtauksen kanssa. Joku on kuitenkin muuttunut: tapaaminen Chihiron kanssa piilopaikalla on tuonut väriä Renjin elämään, eikä koulumaailmakaan näytä enää mustavalkoiselta hänen silmissään. Samat leikkaukset käydään perä perään läpi, mutta väreissä. Tällä kertaa matka ei päädykään piilopaikalle, vaan kirkkoon – hyvin samanlaiseen missä Hiro kävi. Kirkossa on taas henkilö, yllättäen uusi, jolta Renji käy kysymässä ’aikuisen mielipidettä’ tulevaisuudensuunnitelmiinsa. Tämä henkilö on Yuu Himura, joka varsin yksinkertaisesti johtaa Renjin kiinnostuksesta kirjallisuuteen tälle tulevaisuudenammatin. Kohtaus on kuitenkin varsinaista sisältöään (Himuran esittely) mielenkiintoisempi siksi, koska se toistaa Hiron visiitin kirkolla lähes kuvasta kuvaan, mutta eri hahmoilla – jopa kirkko esitellään samalla tavalla. (Onko se nyt se sama kirkko vai ei? Vai onko koko Himura/Yuuko-asian pointti se, että he odottavat toisiaan samanlaisissa paikoissa, mutta ah niin erillään? Ykkösjakso ei paljasta.) Tehokeinona toisto toimii yllättäen hyvin. Renji vaan ei taida olla aivan vakuuttunut ’aikuisesta näkemyksestä’, mitä korostaa kuvakulma, missä Renji näytetään pienenä objektina valtavan, liikkuvan taivaan alla – taivas tuntuu jopa painostavalta tässä kohtaa.

Renji yllättäen päätyy taas piilopaikalleen, ja nyt on pakko sanoa, että haiskahtaa Akiyuki Shinboulle: Chihiro tulee kuvaan silmästä lähtevän zoomauksen kautta, ja SHAFTimainen terävä kulmavarjo on taas mukana. Renji taas astuu kuvaan jännittävän kiertävän kulmarajauksen kautta (erittäin vaikea selittää…), ikään kuin vähän varkain. Chihiro höpisee kummallisia (enempää kun ei hänen tilastaan vielä tiedetä) ja keskustelu käydään melko tavallisissa merkeissä, perinteiset esittelyt ja kaikki – ei mitään ihmeellisiä kikkoja, tai ainakaan mitään mikä kaiken aikaisemman kikkailun jälkeen tuntuisi oudolta. Ainoa määrittävä tekijä on hyvin staattinen kuvakulma kaukaa (joka muuten sekin on Shinboun tyylin tunnuspiirteitä..) Keskustelun sävyä muutetaan kyllä hiljalleen pidemmälle edetessä esimerkiksi rajaamalla Chihirosta jatkuvasti kasvot pois kuvasta, sekä lisäämällä kuvaan ylimääräinen kalvo rosoista suttua – se osa keskustelusta vaan menee melko nopeasti ohi, joten varsin olennaisiksi ne elementit eivät muutu. Jännittävänä yksityiskohtana mainittakoon vielä pätkä dialogia, jossa Chihiro kysyy onko OK jos hän tulee toistekin, jolloin musiikki huipentuu ja muuttuu aivan pieneksi hetkeksi normaalia kovemmaksi, mikä tuo jännää dramaattista sävyä kysymykseen. Keskustelu päättyy kohtalokkaisiin ”nähdään taas”-lauseisiin.

Seuraava kohtaus alkaa juoksevasta Renjistä ja Chihirosta tuijottamassa lasittuneena taivaalle. Uusi keskustelu lähtee viriämään ja tässä kohtaa yksityiskohtana ja jännitteen luojana toimiikin ääninäyttely eli keskustelun sävy – Chihiro nimittäin kuulostaa aivan aidosti kylmältä Renjiä kohtaan (mille on toki selityksensä) kunnes hän tajuaa kenelle on puhumassa. Kuvassa välähtää sivu Chihiron, edelleen erittäin olennaista, päiväkirjaa. Chihiro tuntuu muistavan vain ”nähdään taas”-lauseen, jolloin hän hyppää halaamaan Renjiä kuin he olisivat kovinkin tuttuja, mitä sävytetään esimerkiksi lähikuvalla (tämäkin keskustelu käytiin siitä samasta kaukaisesta kuvakulmasta) ja taas sillä rosoisella kalvolla. Loppukeskustelu sujuu ilman kummempia mainittavuuksia pianonsoiton tahtiin, kunnes Renji lähee yahhoota huutaen pois ja Chihiro alkaa kirjoittaa päiväkirjaansa – jolloin muu maailma taas suljetaan ulos valkoiseksi taustaksi. Chihiro itkee ja hänen hahmonsa muuttuu lumisateeksi ja kuvakulma siirtyy hänen siskoonsa (koska hänen luonaan sataa lunta!) Lopussa vilkaistaan vielä pikaisesti kaikki parit ja tulevat parit läpi ja ensimmäinen jakso loppuu.

Näin yksityiskohtaisen analysoinnin jälkeen on ehkä pakko nostaa memoriesin ykkösjakso jonkinlaiselle paalupaikalle, ja saakoon se ”paras romanssisarjan ykkösjakso ikinä”-mitalin. Tämä jakso ei olisi ollut läheskään yhtä hyvä, jos olisi onnistunut ollenkaan, ilman Oonuman omalaatuista ja hervottoman kaunista tyyliä esittää hahmot ja maailma. Äärimmäisen hiottua, äärimmäisen mielenkiintoista – ja sanon sen vielä kerran: kaunista. Jos vaan kaikki sarjat näyttäisivät tältä…

En tiedä missä muodossa tulen efistä vielä puhumaan, mutta tuskin joka jaksoa aion näin tarkasti käydä läpi – tämäkin vuodatus/hypetys johtui yksinomaan siitä, että olin yhtäkkiä keskellä yötä randomilla jakson tarkastettuani aivan uskomattoman vaikuttunut sen upeudesta. Tahtoisin kuitenkin puhua siitä vielä, koska siitä riittää joristavaa – eikä pelkästään visuaalisesta annista, vaan tarinasta, hahmoista, musiikeista, kaikesta, sillä ef-sarja on todellakin loistava romanssisarja, jota kehtaa suositella. En tiedä saiko tästä analyysistä kukaan oikeasti mitään irti, mutta minua itseäni se ainakin valaisi. Upeaa kamaa.

Rakkaudesta koneisiin

Androidin, eli ihmisenkaltaisen (yleensä palvelu-)robotin ja ihmisen välisestä suhteesta saa aina herkkua aikaan. Siinä on samanlaista kielletyn rakkauden skandaalia kuin vaikkapa monissa yaoi-tarinoissa, mutta toisaalta androideihin liittyy myös monia paljon monimutkaisempia tilanteita, sillä vaikka kuinka paljon niistä pitäisi ja niitä hellisi, ne ovat aina vain koneita. Ja koneen ja ihmisen välinen rakkaus ei ole helppo aihe – siinä on vielä enemmän biologisia ja henkisiä pulmia kuin vaikka insestissä.

Robottirakkautta käsitellään kuitenkin animessa varsin vähän verrattuna kaikkiin muihin ’hankaliin’ rakkaussuhteisiin. Niistä vähistä olen nähnyt nyt CLAMP-pohjaisen Chobitsin, oneshot-OVA Kowarekake no Orgelin ja 6-osaisen lyhyen OVA-sarjan Eve no Jikanin, jotka kaikki enemmän tai vähemmän sivuaa romantiikkaa ihmisen ja koneen välillä – kaikki omilla mielenkiitoisilla tavoillaan. Lisäksi ajattelin tähän blogipäivitykseeni kiskaista mukaan vielä Keyn visual novelin, Planetarianin, joka vähäisestä romanssipainotuksestaan huolimatta sopii teemaan.

Chobitsissa roskiksesta löytyvä Chii on muistinsa täydellisesti menettänyt suloinen ihmisrobotti, jonka nörttipoju Hideki sitten nostaa talteen. Seuraa huolenpitoa, söpöstelyä, hieman ecchiä ja lopulta tietysti myös romanssia. Se, että Chii on nimenomaan robotti, eikä hylätty ihmispoloinen, ei olisi edes niin selvää ellei sitä alleviivattaisi. Alussa hän (se?) ei edes osaa puhua, mutta oppii nopeasti, käytännön elämästä ei ole mitään käsitystä, eikä Chii edes tulisi toimeen ilman nörttipojun huolenpitoa ja opastusta – ne ovat kaikki piirteitä, jotka sopivat sekä hankalissa oloissa kasvaneeseen lapseen että muistinollauksen kautta roskikseen päätyneeseen androidiin. Periaatteessa Chiissä hyödynnetään niitä kaikkein helpoimpia androidipiirteitä – kukapa nyt ei nättiin ja söpöön Chiihin rakastuisi, kun se on muuten aivan kuin poikkeuksellisen nätti ihminen, paitsi että se ynisee söpösti Chiitä ja tekee mitä käsketään. Se mikä Chiistä tekee varsinaisesti helpon, on se että hänellä, kuten androideilla tarinoissa yleensäkin, on valmiiksi ohjelmoitu aktiivinen persoonallisuus, jonka takia hän ei pelkästään tönkkönä suorita annettuja käskyjä vaan elää ja hassuttelee omia aikojaan – varsin ihmisenkaltaisesti, jos miettii että kyseessä on periaatteessa kuitenkin vain ennalta ohjelmoituja käskyjä noudattava kone. Chobits on tosin siitä huono esimerkki, ettei näin varsinaisesti ole asian laita.

Chobitsissa, toisin kuin muissa esimerkeissä, on kuitenkin otettu myös seksuaaliset asiat mukaan – Chii ihan ilmiselvästi vähäpukeisuudessaan ja suloisuudessaan kiihottaa Hidekiä, vaikka tämä tietää ettei petitouhut koskaan koneen kanssa tulisi onnistumaankaan. Lisäksi nörttipojulle tuottaa ahdistuksen kylmää hikeä laittaa Chii edes päälle, kun käynnistysnappulan paikka on varsin mielenkiintoisesti sijoitettu. Suhteen seksuaalinen puoli kuitenkin ohitetaan varsin kevyesti erilaisilla komediallisilla keinoilla, eikä se hetkeäkään ole mikään varsinainen sisällöllinen osa tarinaa – ainakaan animeversiossa. Kumma kyllä, ettei tätä puolta juuri  käsitellä.

Isä ja.. poika? taisiis. Okei, ei siltä näytä.

Kowarekake no Orgelissa taas, yllättäin, noukitaan rikki mennyt tyhjäpäinen suloinen robottityttö messiin ja aletaan elää sen kanssa. Vaikka lähtökohdat eivät juuri Chobitsista eroakaan, mitä nyt Flower osaa puhua jne., dramatisointia etsitään kuitenkin vähän eri paikoista. Tällä kertaa, toisin kuin Chobitsissa, ongelmat eivät nouse ulkopuolisesta pahasta, vaan siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että Flower on jo vanha malli ja hajoamaisillaan. Toisin sanoen, Flowerin androidiutta käytetään oikeasti hyväksi dramatiikan (ja jopa traagisuuden) saamiseksi. Muutenhan Flowerkin on kuin tavallinen pieni tyttö ja tämän ja Keiihiron suhde muistuttaa enemmän isä-tytär -suhdetta kuin varsinaisia rakastavaisia, mikä on erittäin jees ja toimiva, jopa yllättävä, juttu.

Eve no Jikan taas lähtee vähän eri teille koko asian kanssa. Andoidit eivät ole ihmisenkaltaisia muuten kuin ulkoasultaan – ne ovat hyvin passiivisia ja tunteettomia muuten, vain annetut työtehtävät & kodinhoito sujuu moitteettomasti. Toisaalta tähän kontrastina taas Eevan ajan kahvilassa niitä ei erota ihmisistä mikään – ja kahvilan sisäpuolella rakkautta on jopa kahden androidin välillä, mikä ulkomaailman mielestä on tietysti mahdoton tilanne (jopa mediassa soditaan androideja ja etenkin niistä liikaa välittäviä ihmisiä kohtaan). Passiivista puolta myös kyseenalaistetaan sarjassa muutenkin – esimerkiksi päähenkilön androidi Sammy miettii vapaa-ajallaan hiustyylejä ja Eevan ajan kahvilasta tarttuneet vinkit säilyvät myös kahvilan ulkopuolella passiivisessa tilassa. Käytännössä siis passiivinen ulkoasu on vain ohjelmoitu näyttämään siltä, ei niinkään androidien todellinen tila – se, että koneet käyttäytyvät ihmisseurassa konemaisesti on epäilemättä vallitsevan maailman painostuksesta tai suunnittelijoiden itsestäänselvyytenä pitämä ohjelmoitu ominaisuus.

Miten tämä sitten vaikuttaa mihinkään? No, ehkä pointti on enimmäkseen siinä, ettei Eve no Jikanissa androidit ole erityisen rakastettavia otuksia (kahvilan ulkopuolella ollessaan). Siitä huolimatta päähenkilömme kohtelee Sammya enemmän kodinhoitajana kuin koneena ja puhuttelee tätä jopa nimeltä, mikä on ilmeisesti siinä yhteiskunnassa melko kumma juttu. Eli pientä romanssinalkua saadaan liikkeelle jo ennen kuin androidista tulee ihminen myöhemmin kahvilatilanteissa – ja sen jälkeenkin koko suhde tulisi olemaan ongelmallinen, kun kotona ollessaan kone on vain kone. Romanssiaspektit eivät sarjassa edes ole kovin olennaisia, sanoisinko jopa että jouduin osittain pakottamaan ne sinne, mutta mielenkiintoinen tapa käsitellä kone-ihminen -suhdetta siitäkin löytyy.

Planetarianin androidikuva on siitä mielenkiintoinen, että siinä koneen annetaan olla kone. Toki kyseessä on edelleen tunteva, keskusteleva ja muutenkin ihmisenkaltainen (ja -näköinen) kone, mutta mekaanisia piirteitä ei ole häivytetty mihinkään: Yumemin täytyy edelleen ladata itsensä sähköisesti, ja jos sähköverkko ei pelaa niin sitten robotyttöä ei saada hereille; täydellinen ymmärtämättömyys ja sopeutumattomuus ihmisiä ja uusia tilanteita kohtaan on jatkuvana aiheena ja Yumemi ei kerta kaikkiaan kaikessa terveen logiikan puutteessaan ole kovin ihmismäinen. Kontrastia tähän tulee siitä, että tarinan päähenkilö oikeastaan tuntee ja ymmärtää vielä vähemmän ja kone, jonka tunteet on valmiiksi ohjelmoitu, onkin yhtäkkiä se empaattisempi ja ”ihmismäisempi” osapuoli, tunnetasolla.

Varsinaista romanssia ei Planetarianissa (onneksi) lähdetty edes kasaamaan, mutta jonkinlainen yhteys kylmänkiskoisen päähenkilön ja Yumemi-androidin välille kuitenkin syntyi, ja se kehitys, kysehän on kuitenkin varsin lyhyestä visual novelista, on mielestäni Planetarianin selkeästi antoisinta antia, ehkä huikeaa loppua lukuunottamatta. Yumemin androidiutta on kautta teoksen linjan käytetty hyväksi mielenkiintoisella tavalla, ja tämän suhde ihmisiin (ei pelkästään päähenkilöön) on varsin mielenkiintoinen.

Esimerkkien perusteella voisi kuvitella, että androidit ovat kiinnostavalla tavalla erilainen rakkausjuonielementti, koska ne pakottavat osapuolet platoniseen suhteeseen, koska koneen kanssa ei seksiin voi ryhtyä. Se on kuitenkin vain esimerkkitarjonnan vähyydestä johtuva illuusio – pikainen googlettaminen paljasti, että androideja käytetään enemmän kuin usein tarinassa nimenomaan tuottamaan seksuaalista tyydytystä. Hauska esimerkkihän tästä on manga Yuria 100 shiki, jossa seksipalvelurobottia ei huvita.

Kaikkiaan androidit ovat kaikessa koneudessaan liian vähän käytetty elementti animetarjonnassa – etenkin juuri koneen ja ihmisen välisestä rakkaussuhteesta voisi mehustaa loputtomiin traagisia tilanteita. Kaikki tähän asti näkemäni androidianimet, eli käytännössä mainitut esimerkit, ovat nimittäin varsin hyviä, ja se, että tyttö onkin kone tuo mielenkiintoista tvistiä muuten liian geneerisen oloisiin tarinoihin. Haluaisin myös nähdä ihmisiä rakastumassa passiivisiinkin androideihin, koska en usko sen olevan täysin mahdoton ajatus millään tasolla – inhimillisiä tunteita kun on niin vaikea hallita. Siitä saisi kyllä mielenkiintoista aikaiseksi, näyttihän Eve no Jikankin että se toimii osa-alueenakin jo loistavasti. Androidit nyt vaan sattuu olemaan erittäin jees elementti.

Star Driver teki minulle Utenat

Minä en pidä Utenasta, mutta arvostan sitä. On ihan uskomatonta miten paljon aikaa ja luovuutta on kulutettu sen jokaisen yksityiskohdan hiomiseen ja erilaisen symboliikan upottamiseen tarinaan ilman, että se tuntuu vaivaannuttavalta. Silti en pidä siitä. Se nimittäin saa minut tuntemaan itseni tyhmäksi.

Kyse on oikeastaan siitä, että en ole kovin analyyttinen animen kuluttaja – tai viihteen ylipäätään. Monet nyanssit jäävät minulta kokonaan huomaamatta, saati jotkut erittäin kaukaiset symboliset viittaukset, ja kun sarja on niitä täynnä niin menen vain hämilleni. Väitän paskaksi, koska en ymmärrä mistä niissä on kyse. Utena on tästä varmaan kaikkein äärimmäisin esimerkki, koska se uhraa paljon raakaa viihdyttävyyttä pitääkseen toisella, piilotetulla tasolla kaiken mielenkiintoisena. Samaa ongelmaa koin Tenshi no tamagon (Angel’s egg) kanssa – en saanut siitä mitään irti, koska en ymmärtänyt mitä se yritti sanoa.

Nyt Star Driver tekee sitten aivan samaa. Se sisältää valtavat määrät kaikkea outoa, joka ensikatsomalta näyttää turhalta ja tarpeettomalta. Vaikka kuinka miettisin yhteyttä kalatytön kertomalla tarinalla ja sarjan muulla sisällöllä, en vain keksi sitä. En vaikka luen uudestaan ja uudestaan, mietin ja mietin. Sama koskee kaikkea muutakin, mitä sarjassa tapahtuu – oikeastaan ihan jopa sitä, että mistä siinä on edes kyse. En vain ymmärrä, ja sarja hiljalleen etäännyttää itsensä minusta.

Star Driverin puolustukseksi tosin sanottakoon, että se on silti hemmetin viihdyttävä. Nyt tarvitsisin enää jonkun, joka avaisi sarjan minulle. Toivottavasti syväanalyyseja ilmaantuu suomalaisiinkin blogeihin, kun sarja aikanaan loppuu. Tuntuu vaan hölmöltä, että tarvitsen jonkun muun osoittamaan, että hei, tämä kohta sisältää tällasia juttuja ja on siksi awesome, usko pois. Vaikeeta olla hölmö.

Saakelin Yooji Enokido. Tiedän, että kaikella on merkityksensä myös Star Driverissa.