Anime on käteistä

Animessa on kyse rahasta. Animessa on aina kyse rahasta.

Animesarjoja tehdään, jotta ne tuottaisivat rahaa. Jotta käteinen liikkuisi kuluttajalta tekijöille ja muille asianosaisille. Se on piirrettyjen pääasiallinen funktio. Siksi niitä tehdään. Hätiköiden tästä voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että anime on aika paskaa kamaa noin taidemuotona. Taide kun halutaan mieltää joksikin elämää suuremmaksi, jota ei kysynnän ja tarjonnan laki koske; taideteos on jotain hyvää silloinkin, kun kukaan ei siitä halua maksaa.

Anime on kuitenkin siitä jännä taidebisnes nykyään, että rahaa ei saa sillä, että tekee mahdollisimman kevyttä mainstream-kamaa, joka kelpaa kaikille (vrt. vaikka pop-musiikkiin). Animea ei nimittäin kuluta kaikki edes Japanissa (tai siellä varsinkaan), vaan tuotto saadaan yhä useammin nimenomaan pieneltä otakupiiriltä. Ja se, niin oudolta kuin se kuulostaakin, tekee animelle hyvää.

Love Hina myi aikoinaan hyvin, koska se oli haaremisarjojen edelläkävijä – nykyään sitä ei ehkä ostaisi kukaan?

Syy tähän on yksinkertainen: kun animen suuntaa pienelle ryhmälle nörttejä, kompromisseissa voi säästellä. Otakuita ei nimittäin kiinnosta valjut perushötöt, vaan hyvin myyvissä sarjoissa on aina jotain erityistä: oli se sitten taidetyyli, joku kokonaan uusi uniikki idea tai vaikkapa ihan vaan uudenoloisia hahmoja. Keskinkertaisuus ei kiinnosta ketään; sarjoissa pitää olla joku koukku.

Kaikkien joko vihaama tai rakastama ohjaaja Akiyuki Shinbou sanoi aikoinaan jossain haastattelussa, että on turha lähteä vetämään eroa teoksen ja tuotteen välille, koska ne ovat käytännössä sama asia. Vaikka teos olisi jonkin kriitikon mielestä hirveän tiukkaa kamaa, sillä ei ole väliä, jos ketään ei oikeasti kiinnosta. Tässä tapauksessa siis, jos kukaan ei osta niitä kiekkoja. SHAFT on muutenkin profiloitunut studiona, jonka sarjat voisivat olla epäkiinnostavaa perushöttöä, mutta brändiksi muodostuneen SHAFT-tyylin takia ne kiinnostavat ihmisiä ja menevät kaupaksi. Riskejä siis kannattaa ottaa, ja erilaisia juttuja kokeilla. Joskus voi tärpätä – kaikkihan tuntee Bakemonogatarin tarinan (ja jos ei tunne niin lukee seuraavasta Anime-lehdestä)

Joskus tekemällä jänniä valintoja taidetyylin suhteen voi myös tehdä rahaa

Tietysti animen parissa häärää kasoittain tyyppejä, jotka suhtautuvat animeen äärimmäisen vakavasti taidemuotona, mutta aika harvoin he edes saavat vapaita käsiä tehdä mitä lystää. Animesarjojen tuotannosta päättää kuitenkin iso läjä ihmisiä, joista monet saattavat hyvinkin olla jumittuneen aikaan, jolloin animea kannatti tehdä massojen ehdoilla. Silloin tällöin tietysti käy hauskoja tuhkimotarinoita, kuten kerran kun yksi hiton Kenji Nakamura teki erikoisia juttuja Toeille, ja, noh, Mononoke on edelleen jättistudio Toein keskimäärin eniten kiekkoja per julkaisu myynyt sarja. Tosin Toeilla nyt ei suuria DVD-myyntejä tavoittelevia sarjoja juuri olekaan, kun ne tuottaa siellä vuodesta toiseen jotain One Pieceä.

Anime siis käytännössä kannattaa räätälöidä tietylle suht. pienelle yleisölle. Kun sarjan sitten tuuttaa täyteen juuri sille yleisölle sopivia elementtejä, voi jo katsella kun käteistä printtautuu. Tältä pohjalta on jo helppo vedellä tämän kevätkauden menestyjiä: esimerkiksi omaperäinen ja vinkeä Steins;Gate tulee todennäköisesti myymään varsin kelvollisesti. Hanasaku Iroha ei ehkä keksi ruutia eikä pyörää uudelleen, mutta ainakin räjähtää komeammin ja sillä pääsee lujempaa. Kaiji tulee myymään Fukumoton ystäville, mutta jos sen tyyliä olisi siloitellut, se ei olisi kiinnostanut ketään. Toisaalta esimerkiksi C joutuu ehkä vakuuttelemaan kovemmin omaa erinomaisuuttaan, koska Nakamuran töiden ystävät ovat tunnetusti kriittisempää porukkaa kuin sanotaanko vaikka Hidan no Arian.

Hoshizora on juuri niin raikas ja luova kuin miltä näyttää…

Koko kaudella aivan törkeän rimanalituksen myynneissä tulee tekemään Hoshizora no kakaru hashi. Se on tylsä, mitäänsanomaton, eikä tuo mitään uutta pöytään – on vaikea kuvitella, että kukaan kauden sarjoista käyttäisi juuri siihen vaivaiset viikkorahansa. Dogakobon henkilöstön ilme, kun keskimääräiset myynnit tulee olemaan alle 500 kipaletta per levy. Siitäs saivat – geneerinen haaremi alkaa olla nähty. Samaan sarjaan menee varmaan myös Sengoku otome ja Oretachi ni tsubasa wa nai – joista ensimmäinen on kyllä ihan kiva pöljäily, mutta ei kenenkään rahojen arvoinen.

Odotan mielenkiinnolla mitä tulee käymään A Channelille ja Nichijoulle. Vaikka ne on molemmat helppo niputtaa keionilaiseen moemuottiin, niissä on kuitenkin olennaiset eronsa: A channel yrittää toistaa K-onin myyntimenestä semmoisenaan, mitä nyt selkeästi näkyvämpi fanservice on alati mukana, kun taas Nichijou ei jää tuleen makaamaan vaan on keksinyt jotain omaa. Nichijou ei nimittäin selvästikään yritä vakuuttaa pelkillä moepojoilla, vaan sen punainen lanka on selvästi jopa Cromartie high schooliin kaartuvassa komediassa. Heitänkin täten ilmaan, että A channelin ostaa n. 8000 otakua per levy, kun taas Nichijou yltää jopa 15-20 tuhanteen kappaleeseen. Saa nähdä meneekö arvaukseni ihan päin seiniä, ne kun eivät perustu mihinkään tilastojen analysointiin vaan ne ovat ihan oikeita arvauksia!

Sitä samaa paskaa – paitsi että ei!

Tietysti typerryttävintä on huomata, ettei animeteollisuus tunnu ottavan opikseen tehdyistä virheistä. Samat pioneerit, etenkin menestyksensä jatkuvasti uusivat herrat Kyoanilla, tekevät rohkeita valintoja ja printtaavat käteistä. Sitten muutamat hönöt yrittävät käteisensä samalla painokoneella ymmärtämättä todellisuudessa, että mikä teki suositusta animesta suositun. Miksi juuri Clannad myi hyvin, kun joku toinen deittipelisovitus ei päässyt edes omilleen – vaikka lisäsi fanserviceäkin! Luulisi purevan! Sitten Yamakankin vielä kehtaa ihmetellä, kun Fractale ei mene kaupaksi – luulisi ohjaajanpaikalle päästetyn herran jo ymmärtävän, että jos lisää cooleja elementtejä niin että kaikki tykkää, lopputulos on vain tökerö sillisalaatti josta kukaan ei tykkää.

Animen kuluttajat eivät keskimäärin tee vääriä valintoja, mitä nyt joku IS myi yhtäkkiä lähemmäs 30000 kipaletta. Animeteollisuus toki kaipaisi lisää luovia ohjaajia, lisää niitä pioneereja, mutta mielestäni animen tilanne on hyvä harrastajan näkökulmasta. Kilpailu on kova, käteistä liikkuu ja ihanan anime-taidemuodon monimuotoisuus kasvaa.

~ Kirjoittanut muusi : 22.04.2011.

Yksi vastaus to “Anime on käteistä”

  1. […] kirjoitteli muutama aika sitten blogissaan, että anime on käteistä. Tätä Tounis perusteli sillä, että animessa on aina kyse rahasta – animen taiteelliset […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggaajaa tykkää tästä: