ef – a tale of memories. – seitsemäs jakso ja ohjaajan visio

Viimepäivityksen jälkeen en olekaan efiä taas katsellut, ja nyt kun tartuin siihen taas tänä iltana, olin varma etten blogittaisi. Kolmas ef-aiheinen päivitys putkeen lähtee tästä, suuret pahoitteluni aiheiden yksipuolisuudesta. Tuleepahan edes jotain käsiteltyä suht. yksityiskohtaisesti, kun muuten olen surffaillut melko pintapuolisesti näissä kirjotuksissani. ef on kyllä varsin hyvä yksityiskohtaisen vuodatuksen kohde, kun siitä ei enää näinä päivinä juuri missään tunnuta puhuvan, vaikka se onkin poikkeuksellinen lähes kaikilta muilta aspekteilta paitsi, noh, juoneltaan, vaikka onhan siinäkin tvistinsä. En silti ole ihan varma kiinnostaako ketään lukea lähes episodiblogauksia sarjasta, joka loppui jo ajat sitten… Noh, ainakin minulla on hauskaa näitä kirjoittaessani. Vuodenvaihteen tienoilla sitten kaikkea muuta juttua, kuten kausifiiliksiä ja vuosifiiliksiä. Asiaan.

Maagisen ykkösjakson jälkeen ef ei tuntunut enää toista kertaa tekevän yhtä suurta vaikutusta. Jaksot kahdesta kuuteen olivat selvästi huomattavasti laimeampia visioilta ja otteeltaan, ja syykin siihen on selvä. Seiskajakso nimittäin on taas yhtä erittäin vaikuttavaa tunne-elämystä alusta loppuun (joskin ilmiselvä rahansäästö paistaa paikoitellen vähemmän tärkeissä kohdissa) ja syyllinen tähän loistavuuteen löytyy tekijälistalta: sarjan ohjaaja Oonuma on itse ohjannut jaksoista vain ensimmäisen, seitsemännen ja kahdennentoista… Ei siis mikään ihme, että juuri seiskajakso loistaa poikkeuksellisen mielenkiintoisilla näkemyksillä ja kikkailuilla. Uskoni sarjaan on palannut.

Mitä sieltä sitten todellisuudessa löytyy? Tarinassa Chihiro ja Renji kirjoittavat kirjaa. Tai siis Chihiro kirjoittaa ja Renji toimii pikemminkin yhteyshenkilönä kroonisesta lyhytmuistisuudesta kärsivälle Chihirolle – on nimittäin yllättävänkin vaikea kirjoittaa kirjaa, jos ajatukset tapahtumien kulusta ja eri tilanteiden pointeista katoaa välissä. Itse kohtaus on pitkä, staattinen ja liike on täysin minimissä. Pelkkää jutusteltua ja fiilistelyä – MUTTA erittäin olennaisena joskin pienenä yksityiskohtana tietyt keskustelunosat esitetään kuin vanhalta VHS-nauhalta rätisevänä ja välillä silkaksi lumisateeksi äityvänä. Efekti on ajoitettu niin, että se tulee kun Renji kertoo Chihiron ”entisen minän” omia ajatuksia nykyisyyden Chihirolle. Se ehkä tuntuu joutavalta efektiltä, mutta avaa seuraavaa kohtausta.

Seuraava kohtaus on nimittäin Chihiron ja Renjin suhteen kannalta käänteentekevä. Siinä upeassa auringonlaskumaisemassa Chihiro kysyy Renjiltä josko tämä haluaisi pussailla, kun Chihiron yksityiskohtaisen päiväkirjan havaintojen mukaan on varsin selvää, että Renji pitää hänestä, ja hän itsekin kerran pitää Renjistä. Kauniiksi väritetty romanttinen kohtaus, mutta. Renjin silmissä maailma alkaa tummumaan, Chihiro näytetään aina vain kauempana (kaukaisempana) ja hän menee täydelliseen paniikkiin, koska ei tiedä miten reagoisi. Täydellistä epäymmärrystä tilannetta kohtaan on korostettu monilla kikoilla: Chihiron ääni muuttuu matalaksi mongerrukseksi Renjin korvissa, Renji juoksentelee siluettina ympäri tyhjyyttä (varsin miellyttävästi animoitu, SHAFTiksi!) ja Chihiro näytetään epämääräisenä kasana värejä ja palasia.

Se mitä tällä tahdotaan sanoa, on se, että Renji on alkanut epäilemään tunteitaan, koska Chihiro tuntuu joka päivä eri ihmiseltä. VHS-efekti kuvaa sitä tilanteen absurdiutta, kun toisen omia ajatuksia tarvitsee syöttää nauhoitteena toiselle itselleen. Kuvan tummuminen tietysti on vain Renjin ahdistuksen kasvamista ja Chihiron esittäminen osana erilaisia paloja kuvaa Chihiroa itseään – tyttöä, joka käytännössä elää joka päivä eri ihmisenä, erilaisin ajatuksin. Renjin hätäännystä simuloiva siluettianimaatio on paitsi hauskaa katseltavaa, myös erittäin kuvaava otos Renjin pään sisältä – kohtaus todella näyttää siltä, miltä Renjin pään sisällä kyseisessä tilanteessa näyttää. Oonumaa parhaimmillaan – kikkailua jolla on merkitys.

Jakson toinen puolisko taas keskittyy avaamaan Miyakon taustoja ja hahmoa. Se alkaa tilanteella, jossa Miyako valmistautuu treffeille Hiron kanssa. Olennaista on värit ja niiden puute: Miyako selittää narraatiossaan, kuinka Hiro on ”palauttanut hänen elämäänsä äänet ja värit” ja se myös näkyy – kaikki Hiroon liittyvä (lähinnä Miyako deittiasussaan ja irrallinen kuva Hirosta) on väreissä, talossa kaikki muu on mustavalkoista. Seuraa flashbackeja lapsuuteen, joissa värit on vielä tallella – elämä on ihanaa ja mukavaa, kunnes Miyakon äiti ja isä alkavat riitelemään ja kirjaimellisesti riistävät tämän elämästä värit – loppuflashback on mustavalkoinen, aina viimeiseen kuvaan Hirosta asti.

Seuraava kohtaus ei jätä edellisessä kohtauksessa esiteltyä kotikutoisen näköistä väritystyyliä sivuun, vaan jatkaa edelleen sillä – se kuvaa maailmaa sellaisena kuin Miyako sen näkee, nyt edelleen väreissä, koska Hiro on olennainen osa deitti-ajatusta. Kevyt ja kaunis kohtaus muuttuu yhtäkkiä hyvin synkäksi, kun Miyako muistaa pahimman rivalinsa Kein sanat siitä, kuinka hän aikoo poistaa Miyakon Hiron maailmasta. Sana ”erase?” näytetään alati kasvavana ajatuksena ja erittäin painostavana tuhanteen kertaan.

Seuraa yksi koko ef-sarjan ikimuistoisimmista kohtauksista – still-kuva Miyakosta soittamassa Hiron vastaajaan. Viestit vastaajaan tulevat tekstinä (ja puheena) ruutuun yksi kerrallaan, hiljalleen täyttäen koko tyhjän valkoisen tilan. Aluksi hyvin rauhalliseen sävyyn pahaenteisen-mutta-vaimean musiikin kanssa joriseva Miyako alkaa vaikuttaa panikoivalta ja sekavalta pidemmän päälle musiikin mennessä mahtipontisemmaksi ja ruudun hiljalleen täyttyessä viesteistä. Pelkistetty esitys täynnä tekstiä on hyvin läpitunkeva tapa välittää Miyakon tunteita – ääninäyttelyssä erittäin hyvin kuuluvat tunnepohjaiset nyanssit eivät näy varsinaisesti tekstissä, mutta ruudun hiljaa täyttyessä mielikuva jostain ahdistavasta ja vangitsevasta tilanteesta tulee erittäin selväksi. Kohtauksen vain jatkuessa ja jatkuessa, musiikin mennessä yhä intensiiviseksi ja lopulta ruudun pyyhkitytyessä kokonaan mustaksi ajatus siitä, että Miyako kirjaimellisesti tulee pyyhityksi kuvioista tulee erittäin selväksi ja lopputulos on aika henkeäsalpaava ja pysäyttävä. Erittäin mielenkiintoinen ja intensiivinen kohtaus.

Koko jakson loppu – erittäin yksiselitteinen ja jopa kylmä kohtaus, jossa Kei poistaa Hiron kännykästä saapuneet viestit – on siitä mielenkiintoinen, että se kääntää sarjan tähän asti esittelemän asetelman Keistä surkeana hyviksenä ja Miyakosta voitolla olevasta pahiksena täysin päinvastaiseksi, vieläpä varsin simppelisti.

Juuri Oonuman rohkeat visiot ovat syy rakastaa tätä sarjaa. Pelkään pahoin, että vasta 12. jakso saa minut uudestaan kirjoittamaan, sillä ilmeisesti vain Oonuman itsensä ohjaamat jaksot ovat tarpeeksi intensiivisiä ja inspiroivia pakottaakseen minut tähän hommaan. efiä on kiva analysoida, kun se on niin harkittu ja kaunis.

~ Kirjoittanut muusi : 21.12.2010.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggaajaa tykkää tästä: