Yhtäkkiä ef – a tale of memories.

Tän täytyy olla hooseinta mitä oon koskaan tehnyt – yksi pisimmistä päivityksistä koskaan ja vain yhtä jaksoa analysoidessa.

Joulukuu rymistelee kohti naamaani uskomattomalla tahdilla, enkä vieläkään ole keksinyt mitään fiksua joulukalenterikamaa – taitaa jäädä taas ensi vuoden asiaksi, ellen yhtäkkiä kehitä jostain videokameraa ja saa heurekaa, koska videojoulukalenteri kuulosti päässäni aiemmin tänään öbaut parhaalta idealta ikinä.

Nyt kuitenkin jotain aivan muuta. ef – a tale of memoriesista on pitänyt kirjoittaa jo iätajat – itseasiassa jonkinlaista hypepostausta teki mieli kirjoittaa jo silloin kun sen ensimmäisen kerran katsoin lähes kaksi vuotta sitten, sen ollessa ensimmäinen puhdas rakkausanime ja edelleen Clannadin jälkeen lajityypin suosikkini. Nyt iki-ihanan täyshoodeeversion vihdoin pullahdettua ulos katselin ykkösjakson uudelleen ja pakko sanoa, että vaikka kyseessä ei edes ole toinen eikä edes kolmas kerta kun katson sen saman jakson, se edelleen koskettaa minua jollain mystisellä tavalla. Sanoisinko, että siinä on pala nostalgiaa (miettikää, näin uusi anime ja meitsi puhuu nostalgiasta!), mutta edelleen suurin osa efin viehätyksestä tulee sen ensiluokkaisesta toteutuksesta. Siitä toteutuksesta olisi tarkoitus nyt puhua, käyttäen hyväksi sarjan ensimmäistä jaksoa – pyrin mahdollisimman täsmällisiin huomioihin, että te kaikki ymmärtäisitte millaisesta kolmannen tason upeudesta tässä on kyse. Koska sitähän tämä on, upeutta.

ef – a tale of memories. on Shin Oonuman, SHAFTilla apulaisohjauksia ja muita pienempiä juttuja tehneen tyypin ensimmäinen sarjan pääohjaajan rooli, joka myöhemmin toistui sarjan jatko-osassa ja Baka to Test -komediasekoilussa. Pakko rehellisesti myöntää, että rakastan hänen tapaansa ohjata, etenkin visuaalista toteutusta, mutta muutenkin. Väitän nimittäin Oonuman olevan niitä harvoja ohjaajia, jotka uskaltavat kikkailla vain visuaalisen elämyksen itsensä takia, eikä niinkään siksi, että ne tukisivat jotain suurempaa symbolista merkitystä – jollaisia kyllä viljellään kuvagalleriassa niitäkin. Lopputulos on nimittäin henkeäsalpaavan kaunis, kikkailun takia hyvin mielenkiintoinen ja etenkin eheä, uniikki kokonaisuus ja tapa toteuttaa romanssianimea. Kehtaisinko jopa väittää, että ef on tietyllä tasolla mestariteos, ja parasta, mitä puhtailla romanssianimeilla on tarjota.

Vilkaistaampa tätä mainittua ykkösjaksoa, koska pidemmälle en vielä uudelleenkierrostani päässyt ennen kuin koin pakottavaa tarvetta päästä kirjoittamaan. ef-memon ykkösjakso on nimittäin erittäin selkeä ja toimiva kokonaisuus ilman, että se tuntuu teennäiseltä. Kaikki, mitä ykkösjaksoissa yleensäkin kerrotaan tulee myös tässä: kaikki päähenkilöt esitellään, vihjaillaan tulevia suhteita ja muita tulevaisuudessa paljastuvia juttuja ja paljastetaan myös muutamat visuaaliset valttikortit, joita tullaan hyödyntämään useaan kertaan sarjan mittaa. Kaikkiaan ykkösjakso on hirveän ehyt kokonaisuus, tavallaan täysin sääntökirjan mukainen ykkösjakso olematta epäkiinnostava tai, noh, tuntumatta liikaa nimenomaan esittelyltä tai ykkösjaksolta.

Jakso alkaa toisen pojupäähenkilö Renjin narraatiolla siitä, kuinka hän aina ajatteli, että hänestä tulisi jotain suurta, mutta nyt hän ei tiedä mitä elämällään tekisi. Maailma näytetään tylsän harmaana ja lyhyen leikkauksen ajan hän kävelee pelkistettyä valkoista taustaa vasten kuin korostetun yksinäisenä ja tyhjänä. Seuraavassa kohtauksessa taas väriloistolle ei ole mitään rajaa – upeat, kirkkaat mutta ’iltamaiset’ värisävyt täyttävät ruudun Renjin astellessa raiteita pitkin piilopaikalleen. Kontrasti koulun harmauteen on valtava ja värimuunnos myös näyttää maailmaa Renjin pään sisältä – oma piilopaikka kun on varmasti paljon mielekkäämpi (ja siten värikkäämpi) paikka olla kuin koulu. Piilossaan hän törmää tyttöön – nopea siiven välähdys, hieno visuaalinen elementti ja toimii myös vaikkapa rakkauden alkamisen lähtölaskentana, jos sen välttämättä jotenkin haluaa tulkita. Alle 45 sekunnin kohtaamisen jälkeen Chihiron erittäin olennaiseen osaan tuleva päiväkirja vilahtaa ruudulla, jonka jälkeen siirrytään sarjan vakioelementtiin eli silkkaan, puhtaaseen tekstiin, joka tavalla tai toisella aina avaa hahmoja (ja toimii samalla tavallaan niiden rehellisimpänä muotona) hyvin hienovaraisesti ja kauniisti.

Tylsien luonnosmaisten maisemien jälkeen (alkutekstit, blääh) jakso siirtyy kohtaan kaksi ja hahmofokus muuttuu. Ensin vilautetaan nopeasti toisen päähenkilön, Hiron, kotia mangatarvikkeineen, jonka jälkeen fokus siirtyy hetkeksi vähän sivujuoneksi lopulta jäävään kolmanteen päähenkilöön Kyosukeen. On talvi (ykkösjaksossa ei tarkalleen selviä, että miksi Renjin osuuksissa on kesä ja muissa talvi, kai he vaan asuvat sen verran erillään?) ja kaikki kimaltaa ihanasti. Kuvassa vuorottelee kameran kuvaama kuva ja kuvaaja-Kyosuken silmä, mikä on mielenkiintoinen kikka ja avaa Kyosuken ”näen kaiken videokameran läpi”-persoonaa heti ensimetreistä alkaen. Hän on silmälasipäisen tytön kanssa, mutta ohijuokseva tyttö vetää yhtäkkiä hänen huomionsa täydellisesti ja pakkomielteisenä kuvaajana hän yrittää saada tyttöä videolle, muttei ehdi. Kohtaus esittelee mukavasti Kyosuken ja Kein (juokseva tyttö) romanssinpoikaisen alkua kummempia kikkailematta – hyvin toimiva ja selkeä esitys, katsoja tajuaa heti, kenen perään Kyosuke tulee oikeasti lähtemään, vaikka hänet seuraavan kerran näytetäänkin alastonna nukkuvan silmälasipään kanssa samassa huoneessa hyvin ilmeisien touhujen jälkeen. Kein sisääntulo on muuten varsin mielenkiintoinen ja ihanan joutavanpäiväisen kikan kautta – kuvassa välähtää nimittäin (kori)pallo ja Kyosuke esitetään kääntymässä nimenomaan siitä kuuluvaa ääntä kohti, vaikkei konkreettisesta äänestä todellisuudessa voi olla kyse. Oonuman herkullinen tapa kietoa erilaisia elementtejä toisiinsa saumattomasti, se vaan toimii.

Seuraava kohtaus, joka ei ole edes visuaalisesti mielenkiintoinen, sisältää lähinnä pohjustuksen Kein ja Hiron suhteeseen ja väläyttää parit faktat: sen, etteivät muut tiedä Hiron olevan mangaka, ja sen, että Chihiro on Kein (kaksois)sisko. Sen jälkeen fokus siirtyy jälleen Hiroon, joka on lähtenyt tutkiskelemaan läheistä kirkkoa ensi kertaa. Siellä hän törmää Yuukoon, jälleen yhteen olennaiseen hahmoon. Kirkko itsessään näytetään mielenkiintoisella tavalla symmetrisenä, järjestelmällisenä paikkana, josta tulee hyvin seesteinen ja kaunis, jopa vaikuttava vaikutelma. Yuuko taas esitetään (Oonumalle hyvin tyypillisen väreillä leikkivän hius-shotin jälkeen) yhden nopean leikkauksen ajan kauniisti sinistä valoa vähän kuultavana tyttönä, joka näyttää surumieliseltä puhuessaan tyypistä jota hän odottaa, mutta hymyileväisenä kun aihe siirtyy toiseen. Hyvin nopea, mutta toimiva esittely.

Jakso etenee yhteen pääkohdistaan ja omaan suosikkikohtaani jaksosta: Miyakon esittelyyn. Mielenkiintoisena elementtinä leikkauksessa ennen Miyakon kuvaanastumista ruutu välähtää, ei tällä kertaa mustan kautta, vaan suurin piirtein Miyakon hiusten värisen punaisena, mikä on aika mielenkiintoinen, jopa kummallinen tehokeino muuten niin sinisessä kohtauksessa. Miyako pöllii Hiron pyörän ja lähtee häneltä laukun vieneen rosvon perään, ja Hiro taas lähtee pyörävarkaan perään samaan aikaan Kein kanssa puhelimeen kylmän viileästi joristen. (Kein kaveri pelaa touhouta, lul). Hiron pyörä menee rikki ja Miyako näyttää satuttaneen itsensä. Kohtauksessa mielenkiintoisin visuaalinen jutska on varmaan hyvin SHAFTimainen terävä varjon raja. Kaunista sommittelua. Kuvakulman pysyessä hyvin staattisena Hiro ja Miyako siirtyvät puistoon.

Seuraa kohtaus, joka tulee aina mieleeni kun mietin ef-sarjaa – täysin sinisenä pysyvä puistokohtaus herkullisella visuaalisella kikkailulla. Käytännössä se on vain Hiron ja Miyakon tutustumiskohtaus, josta visuaalinen leikki tekee mielenkiintoisen. Tämä on minun mielestä juuri sellainen kohtaus, jossa Oonuma on parhaimmillaan – kaunista leikkiä ilman sen kummempia syvällisiä merkityksiä: Miyakon profiili näytetään niin, että taustan taivas näkyy siitä läpi ja Hironon silmä piirrettynä samalla läpinäkyvällä tavalla. Ihanan turhaa ja kaunista. Sama temppu käytetään heti perään vielä kolmannenkin kerran, tällä kertaa niin, että Miyako ja Hiro kävelevät, mikä tuntuu ihan kuin koko muu maailma olisi rajattu ulos ja tärkeää on vain he ja heidän keskustelu.

Pelkistetymmän puistokohtauksen jälkeen tulee aivan toisenlaisella tavalla kaunis rantakohtaus – kaikki on uskomattoman hiotun kimaltelevaa ja upeaa. Jopa hahmot kuultavat kauniisti sinisenä, mikä toimii etenkin kauempaa otetussa kuvakulmassa, jossa hahmot ovat muuten täysin mustia profiileja. Lunta alkaa sataa, valtavia hiutaleita jotka suorastaan loistavat muutenkin niin kimaltavassa maisemassa. Kohtauksessa vaihtelee todella eläväinen ja animoitu liike täysin staattiseen keskusteluun, vain lumisateen ollessa varsinaisesti liikkeessä. Silkkaa upeaa sinisyyden loistetta höystetään myös yksityiskohdilla: Miyako näytetään ikään kuin ”katoavana” valkoista taustaa vasten, hänen feikkikutsunsa dialogin aikana kuva on rajattu vain valkoista taustaa vasten olevaan suuhun ja Hiro näytetään yksin ollessaan aina mustavalkoisena. Upea kohtaus, joka samalla avaa hienosti Hiron ja Miyakon suhteen kehityksen alkua.

Puoliväli, mainoskatko ja teksti ”The girl is only one in the world. That made her the god of this world.”, jonka merkitys aukeaa myöhemmin. Sen jälkeen palataan ensimmäistä kertaa alkukohtauksen jälkeen taas vanhaan tuttuun Renjiin ja jopa täysin identtiseen asetelmaan alkukohtauksen kanssa. Joku on kuitenkin muuttunut: tapaaminen Chihiron kanssa piilopaikalla on tuonut väriä Renjin elämään, eikä koulumaailmakaan näytä enää mustavalkoiselta hänen silmissään. Samat leikkaukset käydään perä perään läpi, mutta väreissä. Tällä kertaa matka ei päädykään piilopaikalle, vaan kirkkoon – hyvin samanlaiseen missä Hiro kävi. Kirkossa on taas henkilö, yllättäen uusi, jolta Renji käy kysymässä ’aikuisen mielipidettä’ tulevaisuudensuunnitelmiinsa. Tämä henkilö on Yuu Himura, joka varsin yksinkertaisesti johtaa Renjin kiinnostuksesta kirjallisuuteen tälle tulevaisuudenammatin. Kohtaus on kuitenkin varsinaista sisältöään (Himuran esittely) mielenkiintoisempi siksi, koska se toistaa Hiron visiitin kirkolla lähes kuvasta kuvaan, mutta eri hahmoilla – jopa kirkko esitellään samalla tavalla. (Onko se nyt se sama kirkko vai ei? Vai onko koko Himura/Yuuko-asian pointti se, että he odottavat toisiaan samanlaisissa paikoissa, mutta ah niin erillään? Ykkösjakso ei paljasta.) Tehokeinona toisto toimii yllättäen hyvin. Renji vaan ei taida olla aivan vakuuttunut ’aikuisesta näkemyksestä’, mitä korostaa kuvakulma, missä Renji näytetään pienenä objektina valtavan, liikkuvan taivaan alla – taivas tuntuu jopa painostavalta tässä kohtaa.

Renji yllättäen päätyy taas piilopaikalleen, ja nyt on pakko sanoa, että haiskahtaa Akiyuki Shinboulle: Chihiro tulee kuvaan silmästä lähtevän zoomauksen kautta, ja SHAFTimainen terävä kulmavarjo on taas mukana. Renji taas astuu kuvaan jännittävän kiertävän kulmarajauksen kautta (erittäin vaikea selittää…), ikään kuin vähän varkain. Chihiro höpisee kummallisia (enempää kun ei hänen tilastaan vielä tiedetä) ja keskustelu käydään melko tavallisissa merkeissä, perinteiset esittelyt ja kaikki – ei mitään ihmeellisiä kikkoja, tai ainakaan mitään mikä kaiken aikaisemman kikkailun jälkeen tuntuisi oudolta. Ainoa määrittävä tekijä on hyvin staattinen kuvakulma kaukaa (joka muuten sekin on Shinboun tyylin tunnuspiirteitä..) Keskustelun sävyä muutetaan kyllä hiljalleen pidemmälle edetessä esimerkiksi rajaamalla Chihirosta jatkuvasti kasvot pois kuvasta, sekä lisäämällä kuvaan ylimääräinen kalvo rosoista suttua – se osa keskustelusta vaan menee melko nopeasti ohi, joten varsin olennaisiksi ne elementit eivät muutu. Jännittävänä yksityiskohtana mainittakoon vielä pätkä dialogia, jossa Chihiro kysyy onko OK jos hän tulee toistekin, jolloin musiikki huipentuu ja muuttuu aivan pieneksi hetkeksi normaalia kovemmaksi, mikä tuo jännää dramaattista sävyä kysymykseen. Keskustelu päättyy kohtalokkaisiin ”nähdään taas”-lauseisiin.

Seuraava kohtaus alkaa juoksevasta Renjistä ja Chihirosta tuijottamassa lasittuneena taivaalle. Uusi keskustelu lähtee viriämään ja tässä kohtaa yksityiskohtana ja jännitteen luojana toimiikin ääninäyttely eli keskustelun sävy – Chihiro nimittäin kuulostaa aivan aidosti kylmältä Renjiä kohtaan (mille on toki selityksensä) kunnes hän tajuaa kenelle on puhumassa. Kuvassa välähtää sivu Chihiron, edelleen erittäin olennaista, päiväkirjaa. Chihiro tuntuu muistavan vain ”nähdään taas”-lauseen, jolloin hän hyppää halaamaan Renjiä kuin he olisivat kovinkin tuttuja, mitä sävytetään esimerkiksi lähikuvalla (tämäkin keskustelu käytiin siitä samasta kaukaisesta kuvakulmasta) ja taas sillä rosoisella kalvolla. Loppukeskustelu sujuu ilman kummempia mainittavuuksia pianonsoiton tahtiin, kunnes Renji lähee yahhoota huutaen pois ja Chihiro alkaa kirjoittaa päiväkirjaansa – jolloin muu maailma taas suljetaan ulos valkoiseksi taustaksi. Chihiro itkee ja hänen hahmonsa muuttuu lumisateeksi ja kuvakulma siirtyy hänen siskoonsa (koska hänen luonaan sataa lunta!) Lopussa vilkaistaan vielä pikaisesti kaikki parit ja tulevat parit läpi ja ensimmäinen jakso loppuu.

Näin yksityiskohtaisen analysoinnin jälkeen on ehkä pakko nostaa memoriesin ykkösjakso jonkinlaiselle paalupaikalle, ja saakoon se ”paras romanssisarjan ykkösjakso ikinä”-mitalin. Tämä jakso ei olisi ollut läheskään yhtä hyvä, jos olisi onnistunut ollenkaan, ilman Oonuman omalaatuista ja hervottoman kaunista tyyliä esittää hahmot ja maailma. Äärimmäisen hiottua, äärimmäisen mielenkiintoista – ja sanon sen vielä kerran: kaunista. Jos vaan kaikki sarjat näyttäisivät tältä…

En tiedä missä muodossa tulen efistä vielä puhumaan, mutta tuskin joka jaksoa aion näin tarkasti käydä läpi – tämäkin vuodatus/hypetys johtui yksinomaan siitä, että olin yhtäkkiä keskellä yötä randomilla jakson tarkastettuani aivan uskomattoman vaikuttunut sen upeudesta. Tahtoisin kuitenkin puhua siitä vielä, koska siitä riittää joristavaa – eikä pelkästään visuaalisesta annista, vaan tarinasta, hahmoista, musiikeista, kaikesta, sillä ef-sarja on todellakin loistava romanssisarja, jota kehtaa suositella. En tiedä saiko tästä analyysistä kukaan oikeasti mitään irti, mutta minua itseäni se ainakin valaisi. Upeaa kamaa.

~ Kirjoittanut muusi : 29.11.2010.

4 vastausta to “Yhtäkkiä ef – a tale of memories.”

  1. Ha! Allekirjoittanutta ikuisena vastarannankiiskenä taas toi eka jakso vitutti niin suunnattomasti että sarjan katsominen jäi siihen. Fanitan KyoAnin Key-sovituksia valtavasti, mutta niissäkin on kaikissa vikansa. Annan ne kuitenkin niille anteeksi koska fanipoikuus.

    ef sensijaan oli instant turnoff – alkuperäismateriaalin pohjalta tehty konsepti vaikutti niiiiin kovalta key-fäppäykseltä/ripoffilta että huhhuh (lähinnä mystiset tytöt toisessa maailmassa) – efin kanssa näitä taas ei ollut syytä antaa anteeksi koska perusteita fanipoikuuden establisoitumiselle ei ollut syntynyt. Tähän kun lisätään mielestäni aika rumat hahmodesignit (alkuperäisartti huonolla tavalla geneeristä perushentsua ja animemuotoon kääntyminen teki hahmoista vielä vähemmän viehättäviä, jotenkin liian kapeita ja kulmikkaita mun makuun) ja perus-SHAFTistiset visuaalit mistä saan näppylöitä by default, ei kiinnostanut jatkaa tota ykkösjaksoa pidemmälle.

    Tavallaan kyllä harmittaa aika paljon kun mulla on niin radikaalit mielipiteet haaremien kanssa kun just mikään muu kuin KeyKyoAni ei kelpaa – ei nekään oikeasti mitään kovin originaalia tavaraa ole, ja moni ilmeisesti hyvä sarja jäänyt kuitenkin äärifanipoikailun takia väliin (just tämä ef, ja True Tearsiakaan en pystynyt ykkösjaksoa pidemmälle, tosin sen kanssa en tiedä jäinkö mistään paitsi). Pitää koittaa petrata ja laajentaa horisontteja, Angel Beats varmaan toimi hyvänä ponnahduslautana kun se osoitti että Keykin voi suoltaa täyttä paskaa, haha.

    Mutta pitää kurkkia sun ef-postauksia ja niiden perusteella sitten pohtia josko uskaltautuisi jatkamaan yhtä jaksoa pidemmälle – sen perusteella kun ei koskaan pidä antaa lopullista tuomiota varsinkaan vähän pidempien sarjojen kanssa.

  2. Eikös Renjin ja Chihiron kaupunki ole rakennettu alkuperäisen kaupungin mallin mukaan ja sijaitse jostain syystä Australiassa? Anyhoo, hieno analyysi, sait minutkin muistamaan, mikä siinä efissä niin koukutti. Pitäisi varmaan vilkuilla ykkösjakso itsekin uusiksi että saisi paremman touchin noihin huomioihisi, kun itseltä meni iloisesti ohi suuri osa kun tuijottelin sarjaa. Varsinkin tuli hinku käydä todistamassa nuo toistuvuudet kirkkokohtauksissa, koska asettelulliset toistuvuudet ovat niin suurinta kikkailufäppikamaani.

    Efin hienous kumpuaa ehdottomasti visuaalisesta erikoisuudesta, jota ilman se ei olisi paljon enempää kuin mikä tahansa lukiodraama. Itseisarvoinen kikkailu voi tuntua rasittavalta, jos lopputulos jää vaikuttamaan siltä, että koko tarina kerrottiin ihan vain siksi että päästäisiin kokeilemaan hienoja efektejä. Efin kanssa on kuitenkin älytty, että sillä filtterien ja glitterien kanssa pelleilyllä voi oikeasti kertoa tarinan vahvasti konventioita rikkoen ja aivan omalla tyylillä. Jännän ominaislookin vaikutus kokonaisuuteen on tunnelmanluonnin ja tarinan tyylin kannalta niin olennainen, ettei kyse edes ole vain visuaalisesta aspektista, vaikkei aina mitään suoraa symboliikkaa löydykään.

  3. madu, eikö ole jännä miten samat asiat aukeaa toisille suurena taiteena ja toisille karmeena paskana – aika subjektiivisesta asiasta tässä on kyl taas kyse. Jotenkin en itse koskaan löytänyt KeyAnia (huhhuh kun on rankkaa kirjottaa molemmat..) vertailukohteeksi tälle, tiedä sitten johtuuko se koulumiljöön puutteesta ef:ssä (Airissakaan sitä ei tosin taida juur olla, mutta sehän onkin kehno) Ef kuitenkin dramatisoi niin erilaisella tavalla, että vastakkainasettelu tuntuu jotenkin pakotetulta – siinä missä KeyAnit nimenomaan visuaalisesti ownaavat siks, että ne on tavallaan piilotetusti tosi hienoja verrattuna ef:n tyyliin, jossa kikkailulla se tyyli tuodaan väkisin naamalle. Se, että kumpi on ns. parempi on asia sinänsä – väittäisin että molemmat tyylit toimii omissa tarinoissaan todella hyvin.

    Paljon KeyAnimpaa tyyliä taas edustaa True tears, josta en oikeen ymmärrä mikset ole katsonut sitä pidemmälle – se on vaan todella realistinen myös visuaaleja myöten, mikä voi olla hyvä juttu tai sitten tuntua kuivemmalta.Kyllä se tarkastaa kannattaa, erittäin hyvää draamaa siellä on meneillään.

    Hahmodesignit on.. joo. Munkin mielestä ne on vähän kummallisen näköset kieltämättä, mutta ei ne rumatkaan ole missään tapauksessa. Vähän hassuilta ne näyttää, mutta en valita. Perus-SHAFTistisia visuaaleja taas en voi argumenttina hyväksyä, koska kysehän ei missään nimessä ole perus-SHAFTistisista Shinbou-visuaaleista vaan Oonuman omasta tyylistä, mitkä on mun mielestä hyvin kaukana toisistaan, ihan tyylillisesti kuin tarkoituksiltaan. Varsinaisesti studion oma jälki näkyy kummallisena animointina ja muina pienempinä seikkoina – animointi tässä sarjassa muuten onkin erittäin hassun näköstä keskimäärin, jotenkin erittäin kömpelöä.

    En tiedä kannattaako sun ef:n tarttua jos ykkösjakso oli turnoff, koska ei se siitä miksikään juuri muutu, ainakaan tyyliltään ja yleiseltä vibaltaan, ja jos ne asiat sua häiritsee jo nyt niin kyllä ne häiritsee vielä ajasta ikuisuuteen.

    Arana, joo, nyt kun sanoit niin juur tollasesta välimatkajutusta oli kyse. Muistan ihmetelleeni sitä ensimmäisellä katselukerralla, tajunneeni sen toisella ja nyt unohtaneeni taas kolmannella.

    Oli muuten yllättävän hauskaa leikkiä analysointia, kun tässä ne elementit räiskitään väkisin naamalle niin jopa huomaan ne. Täytyy varmaan kokeilla toistekin, saan itekin irti enemmän animesta kun joudun vähän tökkimään aivojani hereille.

    Muistelin ettet niin kauheesti kuitenkaan välittäny ef-sarjasta ylipäätään, ja ajattelin että juuri kikkailu esti sun rakkautes sitä kohtaan, mutta ilmeisesti siitä ei ollu kyse. Taidettiin kyllä yön pimeimpinä tunteina tästä jutellakin jotain mutta en muista.

  4. Siinäs näet, analysointi on hauskaa!
    Tykkäsin itse asiassa efistä nimenomaan kokonaisuutena ja paljolti juuri visuaalisen touhuilun takia. Se ei kuitenkaan lukeudu suuriin suosikkeihin, koska tietyt ärsytykset vetävät vähän alaspäin, ainakin hämärästi muistan jotain silloin desuyönä murisseeni Chihiron korviariipivästä ääninäyttelijästä. Ja sitten ne hahmodesignit työntävät luotaan aika tehokkaasti, samoin tyttöjen omituinen ylisöpöys (Chihiro nyyhkimässä sille leffalle on vaan niin yh). Olisin myös kaivannut sen upean romaanin loppuratkaisukohtauksen jälkeen vähän pamahtavampaa lopetusta, mutta se nyt jäi lopulta aika pieneksi puhinaksi, kun homma saatiin ihan näppärästi kuitenkin päätökseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggaajaa tykkää tästä: