Adaptaatioiden armoilla

Jotain kamalaa on ilmeisesti tapahtunut aivoissani, koska en kerta kaikkiaan ole löytänyt sisäistä Volter Kilpeäni ja runosuoneni on ollut ah niin autio. Jos olenkin luvannut kirjoittaa jostain joskus, kyseinen lupaus on luultavasti unohdettu, dropattu ja unohdettu uudestaan, joten turha odotella. Aloitan kauniisti puhtaalta pöydältä (tämähän ei mitenkään liity siihen, etten saanut katsottua sitä kuuluisaa wanhan koulukunnan animea juuri ollenkaan…). Tänään tuli keskellä yötä kuitenkin pakottava tarve avautua adaptaatioiden kummallisesta maailmasta, aihe kun on ihmetyttänyt ja ihastuttanut jo jonkin aikaa ja ajatus tästä blogipäivityksestä on hautonut kuupassani jo jonnin aikaa. Asiaan.

Kun harrastajat lähtevät vertailemaan mangaa ja animea keskenään, monesti kuulee ajatuksen, että anime- ja mangaversiota vertaillessa mangaversio on aina ylivoimainen, koska animeversio on kuitenkin täynnä fillereitä tai vähintäänkin loppu on kustu täysin. Ja näinhän se monissa tapauksissa valitettavasti onkin – monet lupaavat mangasta animeksi tehdyt sarjat loppuvat alkuunsa lyöden alkuperäisen sarjan faneille täysin käsittämättömän hatusta heitetyn loppuratkaisun, että edes jonkinlaiseen kliimaksiin päästäisiin. Kaltaiselleni animea muiden formaattien yli suosivalle tämä on tietysti ongelma – mielellään sitä nauttisi tarinansa mahdollisimman harkittuna ja johdonmukaisena.

Iso kysymysmerkki meneekin sanan ”miksi” perään. Miksi ihmeessä animeversion tuottajat kuvittelevat osaavansa kirjoittaa paremman skenaarion kuin mitä alkuperäisen teoksen tekijä? Miksi he edes lähtevät työstämään sarjaa, jos sen juonikuviot niin kovasti heitä häiritsevät? Sääntö hyvin pitkälti ilman poikkeuksia nimittäin on, että parhaat animet ovat joko orginaaliprojekteja tai erittäin tiukasti alkuperäisteosta noudattavia versioita.

Molemmista on helppo nimetä esimerkkejä – kaikki oman henkilökohtaisen TOP 5:n sarjat osuvat jompaan kumpaan kategoriaan. Tiukasti alkuperäismangaa noudattavat esimerkiksi  Kaiji ja Mushishi, jotka molemmat tuovat kuitenkin visuaalisella toteutuksella ja musiikeilla jotain uutta mangoihin ja täten toimivat myös omina kokonaisuuksinaan – väittäisin niiden toimivan ainakin osittain jopa mustavalkoisia ja äänettömiä versioitaan paremmin. Toisin on vaikkapa Monsterissa, joka on erinomaisesti versioitu suurin piirtein ruutu ruudulta, mutta ei sinänsä tuo mitään uutta toisen version nähneelle – sillä, että kumman valitsee ei juurikaan edes ole merkitystä. Sama pätee tiettyyn pisteeseen asti myös Death notessa – paitsi jos välttämättä haluaa anime only fujoshibaitti-jalankuivauskohtauksensa mukaan. Nodame cantabilekin on hyvä esimerkki siitä, kuinka animeversio voi ylittää mangan – ihan jo sen takia, että klassisen musiikin opiskelijoista kertovaan sarjaan sopii klassinen musiikki hämmästyttävän hyvin!

Loistavasta visual novel -adaptaatiosta taas esimerkkinä toimii Clannad – sarjan kaikki tärkeimmät kohtaukset, tarinankaaret ja repliikit ovat sellaisenaan tiivistetty sarjaan, mitä yleensä deittipelien animesovituksista löytyy. Deittipelisovituksista onkin madu kirjoittanut postauksessaan enemmälti.

Tätä tarkemmaksi adaptaatioksi kirjasta on vaikea enää päästä

Ranobet ovatkin dialogipainotteisuudessaan huomattavasti vaikeampia saada sellaisenaan animeksi (kuten kirjoitin xxxHolicista), mutta Bakemonogatari osoittaa ettei se mahdotontakaan ole. Dialogi on sellaisenaan ja lähes lyhentämättömänä sisällytetty sarjaan ja kirjan epävisuaalisuus on mahdollistanut sangen luovia ratkaisuja visuaalisella puolellakin – lähes yhtä hyvin pelaa saman kirjailijan teoksesta tehty Katanagatari, joka tosin on paljon kesympi ja kikkailuvapaampi muuten. Molemmissa olennaista on se, ettei armotonta dialogifestiä ole edes yritetty hillitä, vaan äänikirjamainen olemus on hyväksytty ja sitä on käytetty hyödyksi silmäkarkki-osuutta vääntäessä. Vähän samaan tapaan the Melancholy of Haruhi Suzumiyakin on erittäin tarkka, taas lähes sanasta sanaan, versiointi kirjasta, mutta siinä jatkuva jutustelu ja turina ei iske samalla tavalla päin näköä kuin edellisissä esimerkeissä – ehkä siksi, että jotain välillä tapahtuu. Ehjää ei kerta kaikkiaan ole tarvetta korjata.

Orginaaliprojekteillakin on pelottava tapa olla hemmetin hyviä – ja suosittuja. Siksi onkin vähän hassua, että niitä on oikeastaan aika vähän. Ylitse muiden nostan häpeilemättömästi Eureka seiskan, koska sen maailma, tarina ja hahmot ovat niin ylitsepursuilevan monipuolisentarkasti kirjoitettuja. Muita erinomaisia orginaaliprojekteja on esimerkiksi viimevuoden kovimmaksi moneen kertaan tituleerattu Eden of the East ja ei-hardcoreharrastajien keskuudessa valitettavan väheksytty Princess Tutu. Jostain Cowboy bebopin ja Tengen toppa gurren lagannin kaltaisista megasuosituista instant-klassikoista puhumattakaan. Ehkä orginaaliprojektien tasoa nostaa se yksinkertainen fakta, että niiden on pakko olla hyviä myydäkseen. Jos on jo olemassa fanbase alkuperäisteoksen takia, ainakin jonkin verran myyntiä on taattu kehnohkollekin sovitukselle, mutta jos alkuteos puuttuu, sen ei auta kuin olla hyvä. Sama pätee tietysti myös tuntemattomien teosten versiointiin, mutta harvemmin niistä edes animeja tehdään – se kun on aikamoinen taloudellinen riski.

Aina ei versiointi suju näin juohevasti. Välillä, itse asiassa todella usein, mennään mönkään. Osaan virheistä on lähes järjellisiä syitä olemassa, toisiin taas kertakaikkiaan ei vain ole. Esimerkiksi fillerit ovat monesti ihan perusteltu ratkaisu, etenkin isoista shounensarjoista puhuttaessa. Animeversio kun saattaa viikossa edetä enemmän kuin sen yhden viikottaisen luvun verran, jolloin on pakko lyödä täytejaksoa kehiin ettei anime mene mangasta ohitse. Se ei tietenkään selitä fillereiden uskomatonta ja yksiselittäistä paskuutta, mutta selittää niiden olemassaolon… ainakin osittain. Jännittävä yksittäistapaus on Fullmetal alchemistin ensimmäisen animeversion komediallinen fillerijakso 37 (warehouse 13 -häslinki), koska sen olemassaoloon ei liene muita syitä kuin ylimääräinen jaksoslotti, johon ei saatu mitään muuta aikaiseksi…

Tätä nimenomaista kohtausta Claymoren jaksosta 26 muistellessa kaikkia vituttaa

TV-animesarjojen kiinteä jaksomäärä on tietysti toinen adaptaatoita syövyttävä asia, samoin kuin ilmiön lähisukulainen eli liikaa jaksoja liian pienestä alkuteosmäärästä (Railgun, katson sinua). Animen pakotettu 11-13 kertaa X -jaksomäärä on omiaan pilaamaan monia lupaavia versiointeja – usein siksi, että jaksomäärä jää vain kertakaikkiaan liian pieneksi kertomaan koko tarinan, jolloin voidaan joko jättää tarina kesken, mikä toimii hyvin staattisissa shoujo-sarjoissa tai silloin, kun shounensarjassa arkki päättyy eeppiseen kliimaksiin, tai sitten voidaan kehittää omat herkulliset loppuratkaisut ja kliimaksit.. kyllä te tiedätte, että se ei toimi. Nyt kylmiltään ei tule yhtäkään esimerkkiä onnistuneesta anime only -loppuratkaisusta, sen sijaan totaalisen epäonnistuneita tulee mieleen liuta. Kaikkein tympeintä hatusta vedetyissä loppuratkaisuissa on se, ettei toista tuotantokautta koskaan tule, koska on yksinkertaisesti mahdoton jatkaa enää mangan mukaan, kun kerran on erkaannuttu. Vaihtoehdoiksi jää joko remake alusta asti, kun alkuteos on loppunut (Fullmetal alchemist: Brotherhood & Hellsing ultimate) tai vaihtoehtolopun huomiotta jättäminen (kuten uusi Kuroshitsuji näyttää tekevän… paitsi että ei kuitenkaan). Yleensä kuitenkin käy vain niin, ettei uutta kautta ikinä saada, mikä on iso sääli Claymoren kaltaisten hienojen mangojen jäädessä heikoksi animeksi lupaavaa alkua lukuunottamatta.

Aina ei kumminkaan fillerisisällöllä välttämättä mennä vikaan – kaikki riippuu kirjoituksen tasosta ja siitä, miten fillerimatsku sopii muuhun sekaan. Esimerkiksi K-on! ei ymmärtääkseni kaikkia jaksojaan ole suinkaan kiskonut mangastansa, mutta sarja etenee silti suhteellisen johdonmukaisesti. Toisaalta vaikea mennä vikaan, kun mitään ei kuitenkaan tapahdu… Myös SHAFTikkaan käsittelyn saanut Sayonara, zetsubou sensei sisältää paljon animen omaa sisältöä – toisaalta animeversio on muutenkin kiinnostavampi ohjaajamaestro Shinbon kädenjäljen takia. Siinä onkin hyvä esimerkki siitä, miten hyvän animeversion jälkeen ei välttämättä tee edes mieli palata alkuperäismangan pariin – Kumeta-sensein staattinen ja minimalistisen yksityiskohdaton tyyli tuntuu auttamatta ankealta eläväisen animeversion jälkeen, etenkin kun animeversio itsessään sisältää kaiken mitä mangakin, mutta lisää siihen vielä omat sisältönsä päälle. Lopputulos on voitokas ja mangaversiota rutkasti kiinnostavampi.

Umineko no naku koro nin animeversiota ensimmäistä kertaa katsellessa se tuntui armottoman… älyttömältä. Jotenkin koko sarjan pointti jäi täysin mysteeriksi, kunnes luin visual novelia. Lukiessa tajusin mistä oli kyse – animeversion ohjaaja (Chiaki Kon, miksei hän tee mitään oikein?) painotti aivan eri asioita, kuin mistä tekstiversiossa oman tulkintani mukaan oli kyse. Animeversiossa pääpaino tuntui olevan ”mitä tapahtui” kun taas romaanin pääpaino on ennemminkin ”miten tapahtui” – näin yksinkertainen muutos lähtökohdassa tekee animeversiosta täysin erilaisen (ja ah-niin-monella tasolla huonomman).

Kaikkein mystisintä on edelleen se, mistä jo alussa puhuin – hahmojen persoonallisuuksia, tarinankaaria tai muita olennaisia aspekteja muutellaan adaptoidessa miten sattuu. Esimerkiksi otakuanimeklassikko Welcome to NHK:n animeversiolla on loppujenlopuksi aika vähän tekemistä sen mangaversion kanssa – siitä kumpi on parempi voidaan toki kiistellä hamaan iäisyyteen asti, koska mangaversio on komedia-statuksestaan huolimatta huomattavasti synkempi, mutta toisaalta myös iskevämpi. Animeversiolla on toki omat meriittinsä, mutta se alkuperäinen päätös lähteä muuttamaan mangassa hyväksi todettua kaavaa on todella mystinen asia, sanoisinko jopa alkuperäisteoksen tekijää loukkaavakin osittain. Tulevalla kaudella on taas jännäämisen paikka – miten Bakuman taipuu animemuotoon, riittääkö 25 jaksoa koko tarinaan ja miten se aiotaan lopettaa? Animeharrastajana kun olen täysin adaptaatioiden armoilla.

~ Kirjoittanut muusi : 18.08.2010.

2 vastausta to “Adaptaatioiden armoilla”

  1. Veikkaisin syynä olevan ihan se, että mukana hämmentämässä on useampia ihmisiä. Käsikirjoittaja kirjoittaa oman skenaarionsa ja tekee muutamia pieniä muutoksia, jakso-ohjaajat tekevät vielä omia viilauksiaan, sitten lopuksi ohjaajakin joutuu tekemään muutoksia jotta kokonaisuus olisi yhtenäinen… ja soppa on valmis.

    Ja mitä isompia muutoksia tehdään jo aluksi sitä isompia ne ovat myös jatkossa.

  2. Oh, heti kun ajatteleekin paskaa adaptaatiota, tulee mieleen Air Gearin ”loppuratkaisu”, eli ei loppuratkaisua tai kliimaksia ollenkaan, muttei myöskään toista tuotantokautta. Traumatisoiduin siitä aika voimakkaasti, tykkäsin kuitenkin siitä animesta huomattavasti mangaa enemmän (…lähinnä musiikin takia).

    Olin tosi pitkään sitä mieltä, että anime ei saa poiketa alkuteoksestaan paljon, mieluiten ei lainkaan. Nykyään taas ajattelen, että mitä enemmän tehdään omaa, sen parempi. Sanatarkkaa adaptaatiota ei kuitenkaan saada aikaiseksi kuin erikoistapauksissa, ja vain vähän muuttuva vain vituttaa, eikä varsinaisesti tuo kuitenkaan mitään uutta koko asiaan. Siinä mielessä esim. FMA ’03:n ratkaisu olla edes arvailematta, mitä mangassa tulee tapahtumaan, oli mielestäni täysosuma (vaikka lopputuloksessa kieltämättä on myös totaalisen järjettömät hetkensä).

    Mut originaaliprojektit on parhaita. Ei tule näin äkkiseltään mieleen yhtäkään varsinaisesti huonoa. Luulen hyvyyden johtuvan suosiopakon lisäksi myös siitä, että kaikissa eri työskentelyvaiheissa on jatkuvasti ajateltua tarinan mediumina animea, ja jutut tunnetusti yleensä toimivat parhaiten siten, miten ne on jo suunnitteluvaiheessa tarkoitettu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggaajaa tykkää tästä: