Silmäorgasmien äärellä (osa 2)

Jep jep! Edellisen postauksen eteerisesti listaileva meininki jatkuu!

Mietin tässä välivaiheessa, notta pitäiskö sitä jonkulainen punainen lanka tai idea hankkia tähän postaukseen. Tulin siihen tulokseen, että ei tarvi, menkööt nyt näin, analysointitaidoiltani olen edelleen kahdeksannella luokalla. Pitemmittä puheitta Kyoto animaation äärelle!

Kyoto animation on hemmetin hyvä studio. Sen jälki on aina poikkeuksellisen hyvää ja tuoreen näköstä, tarinat on hyviä ja kaikki pelittää paremmin kuin millään normaalilla studiolla. Visuaalisesti se on poikkeavaa siksi, että nyt kyse ei ole siitä, että taiteellinen anti jotenkin veisi huomion pois itse tarinoista – tällä kertaa animaatio ja visuaalinen ilme on tehty erittäin tyylikkäällä tavalla tukemaan tarinankehitystä niin, että sen upeuden huomaa vasta, kun katselee Kyoton tuotteen jälkeen jonkun muun studion tuotteita. Etenkin Studio DEENin valjut värimaailmat ovat niin kaukana Kyoanin varkain upeista kuvituksista. Toisaalta Kyoanilla on takanaan myös upea liikeanimointi, eli pelkästä taustojen hienoudesta ei ole kyse.

Air oli kuulemma aikoinaan vuonna 2005 jotenkin spektaakkelimainen ulkoiselta olemukselta. Vaikka se nyt ei uushomolle välttämättä siltä näytäkkään, on myönnettävä, että komeaa jälkeä. Silti uudemmat vie voiton – erityisesti uudemmat Key-adaptaatiot jollain tavoin todella loistaa ulkoiselta olemukseltaan, mutta yksittäisiä kuvia katselemalla ei välttämättä huomaa mitään erikoista. Siihen juuri perustuu Kyoanin taika. Ja Haruhin legendaarisen Endless eightin kuvatarjonnasta voisi kirjottaa vaikka kuusi postausta, on nimittäin kiehtovaa nähdä millaisia eri ratkaisuja eri ohjaajat ovat tehneet samalle pätkälle.

Yllättäen nyyhkydraamaromanssi True Tears onnistuu samassa, missä KyoAnin teokset – se on visuaalisesti hyvin näyttävä, mutta piilotetusti. Se ei mässäile kuvaelementeillä kuten vaikka ef tai käytä värejä kuten Shinkai Makoton teokset. True tears on oikeastaan hyvin realistinen, niin juoneltaan, teemoiltaan kuin ulkoasultaan. Taaskaan satunnaisia otoksia tarkastelemalla ei välttämättä huomaa mitään kiinnostavaa, mutta kokonaisuus toimii hälyttävän hyvin.

Jos kuluvalta kaudelta pitäis valita lähimmäksi silmäorgasmia pääsevä teos, se olisi varmaan Aoi bungaku. Se toki haiskahtaa tavallista enemmän Madhouselle tyypilliselle jättimegabudjetille, mutta on sillä muitakin avuja.

Ensimmäisen arkin animaatio on kiinnostavaa. Se on väreiltään hyvin synkkään tarinaan sopien erittäin tummaa ja harmaata, mutta kiinnostavaa siitä tekee se tapa, jolla koko arkki on vedetty johonkin todella outoon sumuun. Oikeastaan tarkkaa kuvaa ei juuri edes ole, vaan kaikki on oudon blur-kiilto -hässäkän takana ja vie itse tarinaa entistä härömmille seuduille. Häiritsevä katsoessa, mutta toisaalta erittäin kiinnostava ja onnistunut veto – tyyli ei takuulla olisi sopinut oikein mihinkään muuhun, joten riski kannatti ottaa, kun tilaisuus tuli. No longer humanin maailma on ruma, inhottava ja harmaa. Sumuun verhoutunut.

Kakkosarkissa tyyli taas muuttuu täysin, jopa niin, ettei sarjaa millään erota enää samaksi. Toisaalta samaa sarjassa onkin vain nimi ja synkeät teemat. Kakkosarkin jännittävin puoli onkin se, miten sisältä hyvin synkkä ja ahdistava tarina on verhottu värikylläiseen maailmaan ja hassuihin hahmodesigneihin. Kontrasti on hämäävä, ja ensisilmäyksellä toista tarinaa saattaa jopa pitää hassunhauskana romanssinkaltaisena tarinana. Vaikka se onkin jotain aivan muuta. Tähän kaksi jaksoa sisältävään pätkään lienee silti kulunut käsittämätön määrä rahaa, ja jälki on taatusti sen mukaista, eli hienoa.

Ja sitten on kolmas arkki, joka on tavallaan jonkinlainen välimuoto kahdesta edellisestä, taipuen silti selkeästi värikylläisemmäksi kuin ensimmäinen. Toisaalta tarinakaaren kahden jakson sisäisetkin erot on huomattavia – ensimmäinen puolisko on värikylläisempi, kun jälkimmäinen synkeä, välillä jopa ahdistava tunnelmaltaan. Hyvin kiehtova tapa tarinankin kannalta, mutta sen selittäminen sarjaa tuntemattomille on vaikeaa. Katsokaa ja hämmästelkää.

Ja sitten on Mushishi. Omissa silmissäni Mushishi on jonkulainen täydellisen sarjan vastike, ja on selvää, ettei sitä statusta saada ilman visuaalista panostusta.

Mushishissa luonto on kaunis, ja kun siihen lisätään sarjan omat fantasia-vibat puhutaan jo suuremman luokan hienoudesta. Jos tyyliä jotenkin pitäisi kuvailla, niin sana olisi ehkä seesteisen tyylitajuinen. Mushishissa ei mässäillä eikä kikkailla, vaan sen tapa esitellä luontoa on lähempänä valokuvaa kuin animaatiota. Tyyli on totaalisen upea, ja sopii vakavahenkiseen matkakertomukseen niin upeasti, että koen pakottavaa tarvetta postailla parisataa kuvakaappausta sarjasta. Ei ehkä näyttävin ikinä, mutta tuo samanlaista tasapainoista tunnelmaa kuin sarja muutenkin.

Jos puhutaan positiivisella tavalla visuaalisesti erottuvista sarjoista, mieleeni tulee kaksi vaihtoehtoa – Mononoke ja Tekkon kinkreet.

Näitä kahta on vähän vaarallista niputtaa yhteen, koska niissä ei kertakaikkiaan ole tyylillisesti mitään muuta samaa kuin se, että ne erottuvat keskivertoanimesta nimenomaan edukseen. Mononoke pohjautuu enemmän vanhoihin japalandialaisiin malleihin, kun taas Tekkon kinkreet on länsimaisemman näköinen (no, ohjaajahan ON amerikkalainen) ja urbaanimpi.

Mononoken tyyli on todella outo. Niin outo, etten ole edelleenkään varma, että vihasinko sitä siksi, että se vei kaiken huomion Mononoken muilta avuilta, vai rakastinko sitä siksi, että se oli silmiähivelevän upean näköinen. Tässä tapauksessa persoonallisuus on vain plussaa, eikä vähiten kaikkien aikoinen tyylikkäimmän päähahmodesignin takia. Mononokea katsellessa kuvaruutu täyttyy yksityiskohdista, väreistä, koukeroista, hässäköistä ja rumista otuksista. Silti kaikki on pidetty tyylitajuisesti kasassa ja Mononoken visuaalinen anti onnistuu tukemaan sarjaa ja olemaan tarvittaessa todella kaunis ja tarvittaessa todella inhottava. Se on poikkeuksellinen kyky animesarjalle. Samoilta tekijöiltä tällä hetkellä airaava Trapeze ei sekään ihan keskivertoanimea ole ylikirkkaine psykedeelisine värimaailmoineen. Alin kuva Trapezea, muut Mononokea.

Kuten jo sanoin, Tekkon Kinkreet on eritavalla hieno. Se sijoittuu kaupunkiympäristöön ja se kaupunki on toteutettu Studio 4°C:n tapaan hyvin monipuoliseksi ja eläväiseksi kaupungiksi. Elokuvabudjetin takia yksityiskohdissa ei ole tarvinnut säästellä ja kuvattu maailma on erittäin hieno ja pseudo-realistinen. Hahmodesignit on vähän länsimaisia muistuttava, mutta tyylikkäämpi ja koko paketti kruunataan vauhdikkailla kamera-ajoilla ja tyylitajuisella toteutuksella niin elokuvaelämys on valmis juonesta huolimatta! Todella karu, mutta samalla eloisa ja kiehtova.

Tässähän näitä nyt oli aimo lista laidasta laitaan erilaisia upeita taide-elämyksiä. Animaatio kerta kaikkiaan mahdollistaa ihan toisenlaisen visuaalisen annin verrattuna live-actioniin ja se on yksi suuri syy siihen, miksi juuri anime. Jos joku näistä sarjoista on katsastamatta, suosittelen hyvin lämpimästi – yhtäkään huonoa sarjaa en tässä maininnut, sillä mitä ilmeisimmin annan ulkoasun vaikuttaa lopulliseen mielipiteeseeni animesta enemmän kuin sallittua on. Toivottavasti nämä postaukset antoivat jollekin hyvän syyn katsoa mainittuja sarjoja tai tutustua niihin edes ulkoasun takia.

Sivumainintana täytyy todeta muutamia sarjoja, jotka jäivät pois: Seirei no Moribito (tyylikäs, muttei niin persoonallinen. Hienoja vuorimaisemia!), Letter bee (hieno yhden värin sarja), Kaiba (hyvin persoonallinen, muttei oikeasti niin kovin hieno), First squad (Monin tavoin upea visuaalisesti, mutta muuten aivan joutava).

Monet muutkin olisivat ehkä ansainneet tulla listalle, mutta siitä kerrot SINÄ. Toivoisin siis ehdotuksia sinun mielestäsi visuaalisesti upeista sarjoista, jotka kannattaisi tarkastaa edes sen ominaisuuden takia! Noname-bloggaajan tarvitsee vaatia kommentteja niitä saadakseen, joten nyt minä vaadin!

Yllättävän rankkaa muuten sopivien kuvien etsiminen! Todella aikaavievää ja tätä yhtä pienitekstistä random-postaustakin kirjotellessa käytin yhteensä kuutisen tuntia aikaa. Jesus sentään! Enpä olisi itsestäni uskonut.

~ Kirjoittanut muusi : 11.12.2009.