Ei enää muusia! Ikinä!

Sainpas hämättyä! Mutta totta se on: tämä on muusin animeblogin viimeinen postaus. Animeblogaaminen ei kuitenkaan jää siihen, vaan uusi blogi löytyy osoitteesta

http://tounis.fi

Nähdäänhän siellä taas.

Kohti desua!

Vuoden parhaan conin henkisen tittelin itseltäni napannut Desucon tulee taas, entistä röheämpänä. Lippumäärä on rajoitettu 2800:n, kunniavierasmäärä nostettu neljään ja hyvän ohjelman määrä näin nopeasti katsottuna pidetty vähintäänkin ennallaan!

Kyllähän minä vähän alkuvaiheessa pelkäsin, että miten se tuo meidän madu nyt oikein selviää hommastaan ohjelmavastaavana – ainakin mulle ohjelma on tärkein Desun osa-alueista, noussen jopa kunniavieraiden ohi. Nyt kun tätä ohjelmakarttaa vilkuilee, niin kelpaa, perhana.

Kunniavieraita on tosiaan tänä vuonna neljä, mutta yksikään niistä ei napannut fanipoika-kelloja sen kummemmin. Toisaalta, mitään niistä en mielelläni jättäisi väliinkään. En varsinaisesti tykkää Yuuko Gotoosta, mutta seiyuu-juttuja kuulee aina erittäin mielellään. Samoin animemusaan mulla on aika huono ymmärryspinta tällä hetkellä, eikä Tanaka istu siihen kuin täydellisesti. Animaattoripariskunnan jutuista en ole nähnyt vissiin mitään, mutta sekin lajina toki kiinnostaa.

Ja nyt kun katselen omaa suunnitelmaani niin tsädäm! Ilmeisesti en ole menossa katsomaan ketään kunniavieraista! Mitätämäonenedes. No, suunnitelmat muuttuu ja elää, voipi olla, että katsonkin videolta sitten jonkun puhe_ohjelman mielummin.

Nythän on sellanen jännä tilanne kans, että minä pidän Desuconissa ohjelmaa! No, siitä lisää listauksessa. Eli perinteikäs (joo, toinen vuosi jo!) Mitä Tounis katsoo Desuconissa 2011:

Avajaiset on mulle must-see, vaikka niissä ei mitään erityisempää koskaan olekaan. Se vaan sattuu olemaan aito ja virallinen tapa lyödä käyntiin coni ja se mahtava hurraaminen ja fiilis siellä salissa on voittoa. No, ei siitä sen enempää – on nimittäin hyvin vaikea arvata ennalta, mitä desutiimi on meille tänä vuonna avajaisiin keksinyt.

Niin, mistä ne kovat nakamat on tehty? En halua nähdä kunniavierasjuttuja vain osittain, joten tulin siihen tulokseen, että aloitan Desuni tällä. Valtosen Mikaahan taisin vähän kritisoida viime vuoden conipalautteessani, mutta aihealue on kiinnostava ja näin twitterijuttujenkin perusteella herra aikoo panostaa asiaansa kunnolla, joten miksikäs ei. Ei, Mika, nakaman kääntämättä jättämiselle ei ole mitään järjellistä syytä. Veikkaan, että Nep Ece mainitaan tällä luennolla! Hyvin vaikea sanoa, että tuleeko tästä järkevä ja kompakti esitys, mutta en näe syytä miksi ei tulisi.

Tässä kohtaa olin pattitilanteen äärellä: vastassa oli tiukka kolmikko kunniavieraita, Aranaa ja Madoka-röllejä. Kunniavierasajatukset hylkäsin jo edellisessä vaiheessa, joten jäljelle jäi Minekura vs. Meduka. Ja koska molemmissa on kamuja pitämässä, voi tyynesti valita pelkän aihealueen perusteella eli Madoka vie ja voittaa, pahoitteluni. Madoka-asiaan on kuitenkin sellanen henkilökohtainenkin kosketuspinta, aihealue on ihan helvetin mielenkiintoinen ja tiimissä väsäämässä on asiansa enemmän tai vähemmän hyvin osaavia elämäntapatroolareita, joten Madoka-luennolta odotan yhtä Desun unohtumattomimmista esityksistä. Ei mitään paneita, pojut.

Minä olen siinä, katsokaa minua! F/SN olisi kyllä kiinnostanut myös, mutta luulenpa, että joudun jättämään sen väliin ja puhumaan jäärien kanssa animeharrastamisesta ja siitä, kuinka ysikytluvulla kaikki oli järjestelmällisesti pielessä ja tunkekaa ne VHSt jo hanuriinne oikeesti hei. Jotenkin kuvittelin, että puolellani uushomojen leirissä olisi myös itse madu, mutta eipä näy listalla.. oh noes. Pitäiskö mun siis yksin selvitä kahta partanaamaa vastaan? CHALLENGE ACCEPTED VITTU. Saa nähdä mitä siitä tulee – tällasessa vuorosanat on suht. hankala miettiä valmiiks, joten kaikki on kiinni päivän jäätötilanteesta, jännitystilanteesta ja kanssapaneloitsijoiden kelpaavuudesta. En tiedä mitä odottaisin, mutta snadisti jänskättää jo nyt.

Vaikea valinta – Madun originaali/sovitus-luento kuulostaa kyllä hiton mielenkiintoiselta sekin., mutta kyllä vanha kunnon Petteri taitaa viedä voiton. En ollut kiinnittänyt Nep Ecen politiikkaan alustavaakaan huomiota ennen kuin kuulin ohjelmasta, ja sen jälkeen huomasin, että sehän on varsin mielenkiintoisesti rakennettu systeemi. En kuitenkaan omin avuin jaksa siihen perehtyä tarkemmin, joten Uusitalon luento osuu kyllä omiin intresseihin varsin kivasti. Odotan, kyllä.

Petterin jälkeen vuorossa olisi joko niconicodougaa tai töhöä, joista kumpikaan ei oletusarvoisesti nappaa. Nappaaminenhan olisi toki luonnollisinta saada aluille vasta luennon jälkeen ja luennosta inspiroituneena, mutta jossain vaiheessa myös minun ihmisenä täytyy syödä ja täten pahoittelenkin törkeää feidaamistani tässä välissä. Voipi olla, että jätän eväätkin välistä ja painelenkin miittailemaan, tai muuta karua! Desu on kiireistä aikaa, koska kaksi vuorokautta loppuu aina kesken. AINA.

Mitä sitten ikinä teenkin tauon aikana, teen sen täristen ja hädässä, koska näiden jälkeen on vuorossa ihka-iki-aivan-oma luentoni Akiyuki Shinbosta, jota itse ainakin odotan eniten koko Desussa! Se on kuitenkin henkilökohtasesti mulle tärkeä aihe, josta koen tietäväni enemmän kuin monet ja josta osaan kertoa ja jaksan väsätä luentoa (josta on muuten nyt virallisesti kymmenen minuuttia kasassa! Aploodeja, kiitos!). Harmikseni Koohei Tanakan animemusa-konsertti jää välistä, mutta ei se mitään tuttua ois vissiin soittanutkaan. Tulkaa siis kaikki kuulemaan Shinbosta mielummin, höhö. Lupaan panosta satoja työtunteja tarjotakseni teille mahdollisimman informatiivisen, provosoivan ja härön puheohjelman rakkaasta ohjaajastamme Shinbosta. Jos tiedät hänestä jotain mitä minä en todennäköisesti tiedä, niin kerrohan. On nimittäin luennon teko aika vahvasti vielä kesken!

Markus-Jinksulin waifu-luento on vähän guilty pleasure tai jotain – ei aihealueena niinkään se, jonka juuri ensimmäisenä menisin katsomaan, mutta koska fujoshiaihe on kuitenkin selkeästi toissijainen waifuihin nähden, valitsin näin. Samalla on mielenkiintoista tarkistaa, että onko Markus yhtä kova puhumaan kuin kirjoittamaan – blogimiittimongelluksesta ei välttämättä saanut parasta mahdollista kuvaa. Tai ehkä saikin! Aiheeseen liittyvät postaukset jinxi-blogissa kyllä oli mielenkiintoista kamaa, joten en oikein näe miten tämä voisi feilatakaan.

Sitten. Sitten. Lupasin viime vuonna afurekon mukaville tyttösille, että tulen kuulemaan heidän uuttakin puheohjelmaa, mutta HA HA mitäs teette homojuttuja, enpäs ehkä saavukaan paikalle. Täytyy katsella miten miittihommelit, syömishommelit ja muut sellaset on ajankohtaisia. Vielä on aikaa tietysti käännyttää, blogissani on nimittäin kommentointi-eli-propaganda mahdollisuus. Kertokaa, Lohet, miksi minä haluaisin tulla teidän luennolle? Voi olla että en tule silti, HA! Toivottavasti asiasta kiinnostuneet silti löytävät paikalle, koska veikkaan että tiedossa on mm. laatua.

Seuraavaksi muistiinpanoissani lukee ”ehkä lonkeropornoa, ehkä pagoda peakkia”. Nyt mennään nimittäin jo todella myöhäisissä meiningeissä, mutta jos pää kestää (vihje: ei kestä) niin hentsusta kuulen ihan mielelläni. Tai sitten en, on tietysti asioita joita en halua kuulla. Voipi olla, että Mario Party seiskan Pagoda Peakin vetäminen 50 kierrosta on tärkeämpää elämässäni, enkä päädy kuulemaan hentsu_settiä, mutta yöllä tilanteet elävät jopa päiväsaikoja enemmän. Ihan tosi!

Tietysti kaikkein mieluisinta tässä kohtaa olisi nähdä niitä kaikkia 20003 ihmistä, joita olen enemmän tai vähemmän luvannut miitata tai muuten vaan conhalata tai jotain. Melkosta hässäkkää, ja millonkas siihen ois paremmin aikaa kuin yöllä? Also: karaåke, jos siellä on hyviä biisejä (kuten Sayonara zetsubou sensein openingeja, tai silleen) Iltapileitä pitää harkita.

Sunnuntaiaamuna heräämme kaikki virkeinä ja reippaina ja menemme kuulemaan… Niin mitä? Gotoo/Miyazaki/CLAMP -kolmikko osoittautui vaikeimmaksi valinnaksi Desussa. En vain tiedä mikä kiinnostaisi eniten, kun kaikki kiinnostaa! Miyazaki-juttu on tällä hetkellä viemässä voiton, koska Gotoo kestää liian kauan omaan makuuni, mutta mutta. Clamppikään tuskin on huono vaihtoehto. Ota nyt tästä sitten selkoa!

Gonzo on sentään varma valinta! Hitot kunniavieraista ja Taleseista, nyt ollaan nimittäin virallisesti paskan animen äärellä, ja kun joku tulee sitä kultalautasella suklaana tarjoamaan, niin pitäähän se kokea. Onko Gonzo muuten koskaan tehnyt mitään hyvää? Ainiin, Strike Witchesin. Ja Gankutsuoun. Mutta eipä kai muuta. Toivottavasti fanityttö valistaa, vaikka kyllähän Gonzo on hiton paska studio vaikka SHAFTiin verrattuna… : DDD

No nähdäänhän sitä maduakin sitten! Päähenkilöpojathan luonnollisesti on perseestä, mutta saako aiheesta mehustettua kokonaista luentoa? Mielenkiintoista. Oletan, ja vahvasti oletankin, että Tomoya Okazaki liittyy ja aika helvetin vahvasti. Myös adaptaatio-juttuun, eikös niin, maduseni. Varovaisesti tyytyväinen olen tähänkin ohjelmaideaan. Natsi-jutun jätän väliin koska Hitler.

Jjja sitten on vielä valinnoista toiseksi vaikein, Hellsing vs. Dysto. En tiedä onko Dyston jutun katsomiseen mitään muuta syytä kuin Dysto itse, enkä ole ihan varma olenko koskaan pitänyt mistään hänen jutuistaan, vai pitääkö mielenkiintoani yllä edelleen vain legenda ekan Desuconin parhaasta ohjelmasta, jonka missasin katsomalla jotain apaattista paskaa. No, kävi miten kävi, valinta ei voi olla väärä. Hellsing on hiton mielenkiintoinen aihe sekin, joten melkein jo näen itseni valitsemassa sen.

Mutta perhana, kun päättäjäiset ovat osittain ohjelmien päällä! Päättäjäisetkin on henkiselle tasapainolleni hyvin tärkeä asia, koska muuten luulen olevani Desuconissa vielä heinäkuussa ja sitten kun aivoni viimein tajuavat mitä on meneillään, ne menevät post-desuistiseen solmuun ja kuolen. Toivottavasti ehdin sopivasti messiin, jos alussa ois vaikka puoli tuntia jotain helvetin tylsää ja sitten vasta Jussi Kari astuis lavalle kertomaan kaikkea päheetä jolle voi hurrata ja jee jee ja oho kun jo väsyttääkin.

Minkähänlaista yhteenvetoa vetäisin? Puhuin aiemmin twitterissä, että desun ohjelmakartta ei näytä niin totaalisen timanttiselta kuin se voisi, mutta taidan ottaa sanani tältä osin vielä takaisin. Lopulliset ohjelmapaljastukset toivat monta herkullista palaa puheohjelmaa vielä tiskiin ja lopullinen kattaus näyttää hiton lupaavalta. Hyvä madu!

Nähdään Desussa, tulkaahan katsomaan munkin ohjelmia!

Peuroja ja tietokoneanimointia

Animeteollisuudessa tekniset muutokset taitavat tulla aika hitaasti. Vanhaan ja turvalliseen tyytyvät japanilaiset väänsivät käsiä ja peitsiä varmaan miljuuna vuotta ennen kuin suostuivat myöntämään tietokoneelle piirtämisen ylivoimaisuuden. Koko sarjan CGI-mallintaminen ei kuitenkaan töllöanimessa ole koskaan ollut mitenkään kova juttu. Leffoissa sitä näkee silloin tällöin, äkkiseltään kaikilla varmaan tulee mieleen joku Appleseed (2004-versio) ja Final fantasy VII AC. Telkkarissa par aikaakin pyörii Fireballin jatkokausi, joka on muuten varsin näppärästi tehty ja siinä kolmedeeanimointi toimii.

No, entäs jos halutaan näyttää perinteikkäältä, mutta koittaa jotain uutta? Niin kuin esimerkiksi, jos vaikka mallinnetaan hahmot, mutta pidetään ne tyylitellyn yksinkertaisina ja animemaisina, jolloin ne paitsi näyttävät turvalliselta, myös voivat liikkua paljon huomattavasti huokeampaan hintaan? Kuulostaa ihan hyvältä, mutta…

Koi☆Sento on aika simppeli rakkaustarina perustallaajan ja joku mumman omin pikku kätösin rakentaman Toto-mikoandroidin välillä. Tarinassa ei sinällään ole mitään uutta, se on ihan suloinen ja kiva tarina ja siinä on paljon kauriita, joten periaatteessa kaikki meni paremmin kuin planned, mutta. Koi☆Senton animointi teoriassa näyttää ihan tavalliselta perusanimulta, mutta kaikki liike on CGI-animoitua, ja siksi vähän.. hassua. Ihan hyvän käsityksen sen tyylistä saa jo trailerista, mutta etsivä löytää kyllä koko pätkän teksteineen intter netistä.

Kovimpien animenkatsojien silmään tietysti osuu se, että Koi☆Sentossa kaikki liikkuu liikaa. Tässä kohtaa on helppo argumentoida vastaan: animaatiossa enempi freimejä sekunnissa on aina parempi. Tulee sulavampaa, tulee yksityiskohtaisempaa, blah blah. Mutta kun kaikki liike on niin naurettavan näköistä! Koi☆Sento näyttää siltä kuin Dreamworksin urpot olisivat löytäneet animen ja päättäneet yrittää jotain vastaavaa itsekin.

Erityisesti ilmeet tuntuvat häiritsevän pölhöiltä. Olen aina tykännyt animessa siitä, että niiltä kaikkein mielikuvituksettomimmilta ilmeiltä säästytään aina (joskin nyt tilalle saadaankin tietysti japanilaiset omat vakioilmeet tilanteeseen kuin tilanteeseen), kunnes…

Derp

..nniin. No, ei Koi☆Sento varsinaisesti pahalta näytä, mutta toivon ettei sen tyyliin olla lähivuosikymmeninä siirtymässä. Ehkä joskus puolustan nykytyylistä animaatioita CGI-uushomojen naureskellessa vieressä. Sinä päivänä ehkä ymmärrän niitä, joiden mielestä kalvoanimoinnissa on jotain absoluuttisen hienoa… Toivottavasti se päivä ei ole ihan kohta.

Anime on käteistä

Animessa on kyse rahasta. Animessa on aina kyse rahasta.

Animesarjoja tehdään, jotta ne tuottaisivat rahaa. Jotta käteinen liikkuisi kuluttajalta tekijöille ja muille asianosaisille. Se on piirrettyjen pääasiallinen funktio. Siksi niitä tehdään. Hätiköiden tästä voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että anime on aika paskaa kamaa noin taidemuotona. Taide kun halutaan mieltää joksikin elämää suuremmaksi, jota ei kysynnän ja tarjonnan laki koske; taideteos on jotain hyvää silloinkin, kun kukaan ei siitä halua maksaa.

Anime on kuitenkin siitä jännä taidebisnes nykyään, että rahaa ei saa sillä, että tekee mahdollisimman kevyttä mainstream-kamaa, joka kelpaa kaikille (vrt. vaikka pop-musiikkiin). Animea ei nimittäin kuluta kaikki edes Japanissa (tai siellä varsinkaan), vaan tuotto saadaan yhä useammin nimenomaan pieneltä otakupiiriltä. Ja se, niin oudolta kuin se kuulostaakin, tekee animelle hyvää.

Love Hina myi aikoinaan hyvin, koska se oli haaremisarjojen edelläkävijä – nykyään sitä ei ehkä ostaisi kukaan?

Syy tähän on yksinkertainen: kun animen suuntaa pienelle ryhmälle nörttejä, kompromisseissa voi säästellä. Otakuita ei nimittäin kiinnosta valjut perushötöt, vaan hyvin myyvissä sarjoissa on aina jotain erityistä: oli se sitten taidetyyli, joku kokonaan uusi uniikki idea tai vaikkapa ihan vaan uudenoloisia hahmoja. Keskinkertaisuus ei kiinnosta ketään; sarjoissa pitää olla joku koukku.

Kaikkien joko vihaama tai rakastama ohjaaja Akiyuki Shinbou sanoi aikoinaan jossain haastattelussa, että on turha lähteä vetämään eroa teoksen ja tuotteen välille, koska ne ovat käytännössä sama asia. Vaikka teos olisi jonkin kriitikon mielestä hirveän tiukkaa kamaa, sillä ei ole väliä, jos ketään ei oikeasti kiinnosta. Tässä tapauksessa siis, jos kukaan ei osta niitä kiekkoja. SHAFT on muutenkin profiloitunut studiona, jonka sarjat voisivat olla epäkiinnostavaa perushöttöä, mutta brändiksi muodostuneen SHAFT-tyylin takia ne kiinnostavat ihmisiä ja menevät kaupaksi. Riskejä siis kannattaa ottaa, ja erilaisia juttuja kokeilla. Joskus voi tärpätä – kaikkihan tuntee Bakemonogatarin tarinan (ja jos ei tunne niin lukee seuraavasta Anime-lehdestä)

Joskus tekemällä jänniä valintoja taidetyylin suhteen voi myös tehdä rahaa

Tietysti animen parissa häärää kasoittain tyyppejä, jotka suhtautuvat animeen äärimmäisen vakavasti taidemuotona, mutta aika harvoin he edes saavat vapaita käsiä tehdä mitä lystää. Animesarjojen tuotannosta päättää kuitenkin iso läjä ihmisiä, joista monet saattavat hyvinkin olla jumittuneen aikaan, jolloin animea kannatti tehdä massojen ehdoilla. Silloin tällöin tietysti käy hauskoja tuhkimotarinoita, kuten kerran kun yksi hiton Kenji Nakamura teki erikoisia juttuja Toeille, ja, noh, Mononoke on edelleen jättistudio Toein keskimäärin eniten kiekkoja per julkaisu myynyt sarja. Tosin Toeilla nyt ei suuria DVD-myyntejä tavoittelevia sarjoja juuri olekaan, kun ne tuottaa siellä vuodesta toiseen jotain One Pieceä.

Anime siis käytännössä kannattaa räätälöidä tietylle suht. pienelle yleisölle. Kun sarjan sitten tuuttaa täyteen juuri sille yleisölle sopivia elementtejä, voi jo katsella kun käteistä printtautuu. Tältä pohjalta on jo helppo vedellä tämän kevätkauden menestyjiä: esimerkiksi omaperäinen ja vinkeä Steins;Gate tulee todennäköisesti myymään varsin kelvollisesti. Hanasaku Iroha ei ehkä keksi ruutia eikä pyörää uudelleen, mutta ainakin räjähtää komeammin ja sillä pääsee lujempaa. Kaiji tulee myymään Fukumoton ystäville, mutta jos sen tyyliä olisi siloitellut, se ei olisi kiinnostanut ketään. Toisaalta esimerkiksi C joutuu ehkä vakuuttelemaan kovemmin omaa erinomaisuuttaan, koska Nakamuran töiden ystävät ovat tunnetusti kriittisempää porukkaa kuin sanotaanko vaikka Hidan no Arian.

Hoshizora on juuri niin raikas ja luova kuin miltä näyttää…

Koko kaudella aivan törkeän rimanalituksen myynneissä tulee tekemään Hoshizora no kakaru hashi. Se on tylsä, mitäänsanomaton, eikä tuo mitään uutta pöytään – on vaikea kuvitella, että kukaan kauden sarjoista käyttäisi juuri siihen vaivaiset viikkorahansa. Dogakobon henkilöstön ilme, kun keskimääräiset myynnit tulee olemaan alle 500 kipaletta per levy. Siitäs saivat – geneerinen haaremi alkaa olla nähty. Samaan sarjaan menee varmaan myös Sengoku otome ja Oretachi ni tsubasa wa nai – joista ensimmäinen on kyllä ihan kiva pöljäily, mutta ei kenenkään rahojen arvoinen.

Odotan mielenkiinnolla mitä tulee käymään A Channelille ja Nichijoulle. Vaikka ne on molemmat helppo niputtaa keionilaiseen moemuottiin, niissä on kuitenkin olennaiset eronsa: A channel yrittää toistaa K-onin myyntimenestä semmoisenaan, mitä nyt selkeästi näkyvämpi fanservice on alati mukana, kun taas Nichijou ei jää tuleen makaamaan vaan on keksinyt jotain omaa. Nichijou ei nimittäin selvästikään yritä vakuuttaa pelkillä moepojoilla, vaan sen punainen lanka on selvästi jopa Cromartie high schooliin kaartuvassa komediassa. Heitänkin täten ilmaan, että A channelin ostaa n. 8000 otakua per levy, kun taas Nichijou yltää jopa 15-20 tuhanteen kappaleeseen. Saa nähdä meneekö arvaukseni ihan päin seiniä, ne kun eivät perustu mihinkään tilastojen analysointiin vaan ne ovat ihan oikeita arvauksia!

Sitä samaa paskaa – paitsi että ei!

Tietysti typerryttävintä on huomata, ettei animeteollisuus tunnu ottavan opikseen tehdyistä virheistä. Samat pioneerit, etenkin menestyksensä jatkuvasti uusivat herrat Kyoanilla, tekevät rohkeita valintoja ja printtaavat käteistä. Sitten muutamat hönöt yrittävät käteisensä samalla painokoneella ymmärtämättä todellisuudessa, että mikä teki suositusta animesta suositun. Miksi juuri Clannad myi hyvin, kun joku toinen deittipelisovitus ei päässyt edes omilleen – vaikka lisäsi fanserviceäkin! Luulisi purevan! Sitten Yamakankin vielä kehtaa ihmetellä, kun Fractale ei mene kaupaksi – luulisi ohjaajanpaikalle päästetyn herran jo ymmärtävän, että jos lisää cooleja elementtejä niin että kaikki tykkää, lopputulos on vain tökerö sillisalaatti josta kukaan ei tykkää.

Animen kuluttajat eivät keskimäärin tee vääriä valintoja, mitä nyt joku IS myi yhtäkkiä lähemmäs 30000 kipaletta. Animeteollisuus toki kaipaisi lisää luovia ohjaajia, lisää niitä pioneereja, mutta mielestäni animen tilanne on hyvä harrastajan näkökulmasta. Kilpailu on kova, käteistä liikkuu ja ihanan anime-taidemuodon monimuotoisuus kasvaa.

Kevätkausi pärisee pär pär

Ainiin, mulla on blogi.

Näihin sanoihin on hyvä aloittaa. Kuten aktiivisimmat ja skeneuskottavimmat jäbylit ovat ehkä hoksannetkin, olen viimeaikoina paitsi ollut blogissa hiljaa, myös aktivoitunut tötterön puolella. Lisäksi myin sieluni saatanalle QBlle Animelehdelle, joka on syönyt blogittamishalut aika makiasti. Seuraavassa lehdessä onkin sitten laittoman paljon meitsin jorinaa, joten täytyy tietysti siltä pohjalta suositella.

Tai no, suosittelen kyllä ankarasti muutenkin – uudistunut Animelehti on Eri Kiwa Lehti, ja olen aika ylpeä itsestäni, kun olen sinne päässyt tekstiäni suoltamaan. Seurailenkin jatkuvasti Anime-avustajien huippusalaista dropbox-kansiota ja katselen mustasukkaisena kun toi ja toikin juttu oli annettu tolle toiselle tyypille. Se on vaan niin perhanan tyydyttävää nähdä omia jorinoita ihan fyysisessä muodossa. Haittapuolena siinä on tietty se, että äiti tsekkaa ja saa mielenkiintosen kuvan animesta: ensimmäiset julkastut jutut oli masokistista ja translapsosista ja seuraavassa lehdessä laajennetaan esimerkiksi housuttomien lolien maailmaan. Jes!

Mutta takaisin aiheeseen, johon en vielä päässytkään: kevätkauteen. Kevätkauden alkaminenhan on vielä tökerösti kesken, laskinko että 21/31 sarjaa on sekä airannut, että subattuna. Kaikennäköistä herkkua noitaminAsta Shana-kloonien kautta shouneniin on vielä tiedossa, joten niistä ehkä sitten toisella kertaa. En myöskään jaksa kirjoittaa samoja asioista kahdesti, joten jätän ne sarjat pois, joista kirjoitan Animeen (Hanasaku Iroha, Denpa onna, Astarotte’s toy, Deadman wonderland, Blue exorcist).

Huippusiistinä ja uutena juttuna kehittelin myös seuraavaa: en kirjoita niistä, mistä minulla ei ole mitään asiaa. Le gasp! Oikeesti – jotkut noista edellisien kausien seteistä on ollut myötähäpeäparaatia, kun jälkeenpäin katsoo. Joo, ei mulla tästäkään ollu mitään asiaa. Joo ihan kiva. Joo ei joo. Niih. Eli toisin sanoen, jos en keksi sanottavaa, en sano. Ehkä tää olis pitänyt keksiä jo vuosi sitten, mutta, noh, ei tuntunut fiksulta. Nyt tuntuu.

Mä vannon! Mä vannon, että tästä päivityksestä ei pitänyt tulla tämmöinen! Mutta mua väsyttää, mä halusin saada tämän tehtyä ja blah blah blah. Hitto, tää on taas vähän tämmöstä.

DOG DAYS

Mikä? Tavallinen tallaaja kutsutaan loitsulla sankariksi fantasiamaailmaan, missä käydään kamalia sotia kissa- ja koiraihmisten välillä. Paitsi että kukaan ei kuole ja kaikki on tosi iloisia.

Nanoha-tiimi ei ole minulle mikään automaattisen voiton merkki, pikemminkin päinvastoin. Edes Shinboo ei ohjauksellaan saanut minua suuremmin välittämään tuosta miehisille miehille suunnatusta taikatyttösähellyksestä, joten en odottanut Dog Daysiä sen suuremmalla innolla kuin mitään muutakaan, jonka promokuva huutaa olevansa paskan animen promokuva.

Olen kuitenkin sukkaaja kevyehkölle fantasialle, vietinhän nuoruuteni kahlaten läpi huonoja nuortenfantasioita – Dog Days istuu siihen jatkumoon ihan kivasti näin viiden vuoden vierotuksen jälkeen. En kyllä äkkiseltäni keksi, että mistä tällä asetelmalla saadaan herkkudraamaa nyhdettyä, tai mikä on se osa-alue, jossa Dog Days aikoo loistaa. Tekninen toteutus se ei ainakaan ole, koska Seven Arcsin tuttu ja äärimmäisen keskinkertainen tyyli loistaa sokaisevasti. Toisaalta, kuka odottaa jotain studiolta joka väänsi Asura cryinin tapaista kuraa? Ei kukaan, oletan.

Dog Daysin plussaksi mainittakoon, että se ei ilmeisesti aio ottaa itsensä ja teemojansa kovinkaan vakavasti, mutta loputtomiin ei höyhenenkevyttä perseilyäkään jaksa katsella. Toivon hartaasti, että hahmoista irtoaa edes jotain, koska vaikka päähenkilöpoju Shinku on ihanan pirteä (eikä edes kyseenalaista johonkin furryfantasiamaailmaan joutumista) hemmetti vieköön Mamoru Miyano, ei kyseinen tosi tavallinen kymmenen metriä korkealta asfaltille värähtämättäkään loikkaileva supersankarimme ole tähän mennessä ollut mitään muuta kuin ihanan iloinen ja Mamoru Miyano.

Jotenkin on hirveän vaikea nähdä potentiaalia missään, minkä hahmodesignit ovat näin perseestä, mutta jos annan fantasiakirjoista aikoinaan tykänneen kaksitoistavuotiaan ottaa vallan itsestäni, saatan selvitä loppuun asti ilman aivovauriota.

Dororon Enma-kun Meramera

Mikä? Uudelleenlämmittely Go Nagain seiskytlukulaisesta klassikosta. Mätetään henkiolentoja turpaan ja silleen.

Tartuin Döröröröröön vähän varovaisesti, koska sen hahmodesignit on esim. perseestä ja jotenkin koko konsepti kuulosti vähän not sure if want -kamalta. Olin kuitenkin ykkösjaksoa katsellessa ihan positiivisesti yllättynyt, etenkin Brains Basen voitokkaasta maisemoinnista ja ällöttävän mahtavasta määrästä liikeanimointia.

Ja perhana, kai se täytyy tunnustaa: osa juuri ja juuri kouluikäisille suunnatusta huumorista potki. Nyt hävettää, mutta niin siinä vain kävi, hemmetti vieköön. Erityisesti tsukkomin-tsukkomin-tsukkomi oli musta jostain syystä hauska läppä!

Mutta mitähän tästä nyt sitten jatkossa tulee? Jotain episodaalista yookaimättöä? En uskalla olla innoissani, koska ei ykkösjaksokaan nyt niin hyvä ollut, ja jos kehitys on plusmiinusnolla-tyyppistä episodipohjasta meininkiä, niin koko sarja saattaa vanhentua käydessään, mikä on aika paha kun uudelleenlämmitellään hiton vanhaa juttua. Kelvolliset visuaalit toki kelpaa ja ehkä jo pelkästään niiden takia jotenkuten selviän Usoppin Kappein korviariipivästä ääntelystä.

STEINS;GATE

Mikä? No en minä vaan tajunnu, mutta ihan mahtavaa kamaa. Hulluja tiedemiehiä, Kana Hanazawa ja aikamatkustelua.

Tekstareita tulevaisuuteen fiksatulla mikrolla. Mahtavaa. Upeaa. Lisäksi White Foxin harmaaksisävytetty maailma ja WTF-tuntemuksia herättävät tilanteet.

Nitroplussan Kaaos;Päästä en ole kuullut suoraan sanottuna yhtään kaunista sanaa, mutta ilmeisesti se on ainakin aika jännä jossei muuta. Steins;Gate lienee huolellisemmin rakennettu setti, koska siitä on tosi helppo tykätä ihan käsittämättömistä syistä ja heti ykkösjaksosta alkaen. Sitäpaitsi Gen Trollbuchi on nitroplussaa, vaikka ei tämän kyseisen teoksen kanssa olekaan ollut tekemisissä. Nitroplussa on varmaan siis rautaa?

En ihan oikeasti tiedä mikä tässä sarjassa vetoaa, mutta epäilen sopivasti ja epäsopivasti vinksahtaneita päähahmojamme. Erityisesti Kana Hanazawan tähdittämä tyttönen on ihan hillitön. Ja Miyano Mamoru tekee ihan hitosti paremman roolin kuin Dog Daysissa. Hän jopa pääsee käyttämään sellaisia äänensävyjä, joita en ole häneltä ennen kuullut! Huippusuoritus herralta, ei tartte enää autopilotilla vääntää nättipoikia. Ammattitaitoinen herra.

Steins;Gate todennäköisesti tulee kaatumaan omaan mahdottomuuteensa ennemmin tai myöhemmin, mutta nauttikaamme siihen asti makoisasta veeteeäffästä ja hullusta meiningistä. Toivottavasti sarjan tekijät eivät ala ottamaan tarinaansa ja hahmojansa liian vakavasti, vaikka aikamatkustusjutuilta odotankin jonkinlaista selkeyttä.

X-Men ja Tiger & Bunny muodostaa aika hauskan kaksikon. Tavallaanhan Tiger & Bunny on aika hauska parodia supersankarikamasta, ja vaikka X-men ei itse asiassa supersankarikamaa olekaan, se on ihan hiton vaikea ottaa vakavalla naamalla enää vastaan.

Sitäpaitsi, mit vit Madhouse? Wolverine oli ihan saakelin kuuma uros nimikkosarjassaan, mutta Äksmiehissä se on ruma karju ja odotankin, että hän kuolee etten joudu enää näkemään tätä murskattua ihastusta. X-men tekee yllättäin kaiken ihan hiton väärin ja eikö nämä Marvel-animet lopu koskaan?

Tiger & Bunny vaikutti ensalkuun sympaattiselta ja kivalta sarjalta, mutta jotenkin sen kakkosjakso ei enää jaksanut kiinnostaa. Toivottavasti se etenee johonkin mielenkiintoiseen suuntaan, koska konseptissa on kyllä potentiaalia ja ykkösjaksossa sähköä. Melkein tykkään.

SKET DANCEÄ mun tuntema internetti, eli jotain kaks irkkikanavaa, hypetty vähän ennen alkuansa. Sen alkuperäisteos on kuulemma kovinta kamaa sitten Gintaman ja Gintaman mangakan ex-apulainenhan sitä piirtääkin, että sikäli viivoja on helppo vetää herrojen välille.

Ohjaajaksikin on vielä lyöty komediasarjojen kruunattu kuningas, jonka diktaattorinhampaissa syntyi mm. Hayate the Combat Butlerin ykköskausi, joka on loistokamaa. Jos Sket dance olis edes piirun verran naurattanut tai vihjannut pystyvänsä tekemään Hayatet, olisin saattanut alustavasti kiinnostua, mutta ei hitto miten laimea ykkösjakso! Ei hitto!

Tuskin se olennaisesti tästä edes paranee – jotenkin koko setting on totaalisen keskinkertainen ja hahmoilta lienee turha odottaa enää toista vitsiä, mutta Hayaten ohjaaja! Se ohjas Hayaten! Pakko olla mahtavaa kamaa! Pakotanpas itseni tykkäämään, pieni hetki.

SEKAIICHI HATSUKOI

Mikä? Junjo romantikan kynäilleen kynäniskan uusin kynäily. Sitä samaa se on. Uke ja seme ja sit ne yhtyy anaalisesti. Jes.

Ihan valmistauduin tähän pläjäykseen katsomalla ennen TV-version alkua julkaistun nollajakson, jossa mm. vihjattiin aika selkeää miestenvälistä, öh, fyysistä läheisyyttä.

En kyllä kuolemaksenikaan tajua, minkä takia uke/seme on sellanen asia, jota ei saa koskaan rikkoa, tai miksi nämä homohahmot aina näyttävät ja kuulostavat ja omat ihan samoja, mutta eikai tätä minulle ole suunnattukaan.

Ainiin, tykkäsin Junjo romantikan animeversiosta. En kylläkään muista miksi. Ehkä olen homo.

Maailman eka ekarakkaus ei kuitenkaan vaikuta edes junjo-tasolta, vaan on sen ukempi pikkuveli, josta ei todennäköisesti ole mihinkään. Saattaa se toki printata käteistä ihan rutosti, BECAUSE. Itse asiassa tykkäsin tämän aloitusjaksosta ehkä sittenkin vähän enemmän kuin monista muista kaudenaloituksista, mutta en silti oikein tiedä kenelle tätä suosittelisin. Jos lukijoissani sattuu olemaan yaoi-fanityttöjä, mieluiten niitä kiljuvia ja nuoria, niin paitsi että tunnustatte sen tuolla kommenttiosiossa niin katsokaa Sekaiichi Hatsukoi. Se on Crunchyrollissa laillisenakin, ikään kuin ketään kiinnostaisi.

Ihan paras sarja siis. Ainiin, ja DEEN.

NICHIJOU

Mikä? Kyoanin uusin ihan hiton kummallista normielämää kuvaava elämänviipalekomedia.

En kyllä kuollaksenikaan keksi, että miten eeppiset jäbät Kyootolla on edes onnistunut änkemään 4koma-pohjaiseen animeen näin hitosti liikeanimaatiota, mutta ai että näyttää hyvältä. Nollajaksostakin jo tykkäsin, ykkösjaksoon ihastuin ja kakkosjaksossa jo sulin herkullisissa takaa-ajokohtauksissa, jotka maksoivat varmaan keskimääräisen pohjoiskorealaisen vuosipalkan verran. Maksetaankohan niille siellä edes mitään palkkaa?

Nichijoun läpät ei sinänsä ole mitään überherkullista supertasoa, mutta aika jännää kamaa kuitenkin. Ei tämä voi millään kahta kautta kestää, kun jokainen vitsi kuitenkin nojaa aika lailla samoihin juttuihin. Hahmokaartissa on kuitenkin potentiaalia olla se, mitä Pani Poni Dash esimerkiksi ei koskaan ollut: komedia, jossa jokainen hahmo on oikeasti hahmo.

Tykkäsin erityisesti lapsiprofessorista ja tämän vieterirobottityypistä. Heidän suhteensa on paitsi hauska, myös jotenkin todella sydäntälämmittävää seurattavaa. Joku internetin supersankari, jonka nimimerkki saattaa viitata erääseen ahvenensukuiseen järvikalaan, lupasi syväanalysoida tätä pariskuntaa ja koko sarjaa liikaa, joten odottakaamme sitä innolla. Nichijou on siis kiva!

Ja mitä vielä? No, noista mistä voitte lukea Animesta, Hanasaku Iroha on ihan superparas ja muutenkin olen totaalisesti myynyt sydämeni ja sieluni sille. Se on kaunis, se on dramaattinen ja se on hyvin kirjoitettu – Mari Okada osaa, kun sille antaa tilaisuuden.

Suosittelen lämpimästi välttelemään seuraavia: 30-sai no Hoken Taiiku, eli Näin pääset pukille jos olet 30-vuotias luuseri, koska se ei ollut hauska eikä se ollut mikään. Sengoku Otome kannattaa ehkä myös kiertää kaukaa. Hen Zemillä on taatusti ystävänsä, mutta itse en lähtisi shoppailemaan sen kanssa, sen verta kieroa ja jotenkin tosi XEBECiä kamaa se on. Hahmot on jotenkin löllön näkösiä?

Maria+Holicin Shinboo on lyönyt autopilotille jo kauan sitten, mutta aina se toimii. Se on hyvä. Se on kaunis. Ja hyvä. Suosittelen sitä. Harmi, ettei ykköskauden mahtavalla OP-animaatiolle löytynyt haastajaa, mutta voihan se olla, että joku ’todellinen OP’ saadaan valmiiksi jo seitsemänteen jaksoon. Hidamari-stail, juunou.

Hidamarista puheenollen, Softennin ohjaajahan ohjasi Shinboon kanssa Hidamarin ykköskauden ja se näkyy. Se ei silti ole mikään hyvä sarja, vaan ns. mitäänsanomatonta paskaa.

Paskasta puheenollen, Oretachi ni Tsubasa wa Nai teki jonkunlaista historiaa ollessaan ensimmäinen anime, jonka aikana saan sekä aivoinfarktin, että haimasyövän. Tämä on siis kielikuva sille, että se on ihan hiton huono anime, yksi huonoimmista mitä olen nähnyt. Siltä pohjalta suosittelen sitä ihan täysillä.

Suosittelen myös Fireball Charmingia, tosin vilkaskaa ensin se ykköskausi jota kukaan ei ole nähnyt. Tykkäsin siitä!

Mainitsematta onkin sitten enää Azazel-san ja A channel, joista kummastakaan minulla ei ole mitään muistijälkeä.

HA HA oikeesti muistin kyllä Kaijin. Kaiji on rautaa.

Nähdään taas.

Maailmanlopun rallia

Holy shit. Olen iät ja ajat katsonut kaikkia fansub-ryhmien joutavanpäiväisiä oneshot-OVA-pätkiä ja miettinyt, että onkohan tässä mitään järkeä. Tällä kertaa kuitenkin sinnikkyys palkittiin yllättävältä taholta – Frostii tuuppasi täysin puskista jonkun Picograph-studion täysin tuntemattoman 27-minuuttisen lyhytleffan Tailenders, joka yksinään jo oli niin tiukkaa kamaa, että kannatti saakeli vieköön herätä.

Ihmiskunta on pistänyt kaupungeillensa pyörät alle, ja pyöriä löytyy myös ihmisten elämästä muutenkin. Hervottomissa rallimeiningeissä surmansa saanut Tomoe Shiro kuitenkin herää henkiin, kun Tomoe Mikagura-niminen kummajainen änkeytyy sairaalaan ja laittaa Shiron sydämen tilalle kehittelemänsä moottorin, Tomoe Driven. Maailmanlopun formulat saadaan käyntiin, eikä maaliviivasta tunnu kellään olevan oikein tietoa.

Tailenders on ensinnäkin hemmetin tyylikäs. Lisäksi se on hemmetin överi kaikessa mitä se tekee. Koko pätkä on täynnä gurrenlagannilaista energiaa, eikä gainaxfiiliksestä irrota momentiksikaan taustomusiikkien ollessa furikurimaisen rokkaavia ja visuaalien enemmän tai vähemmän ammentaessa samanlaisista värikontrasteista kuin gurrenlaganit ja pantystockingit. Nyt puikoissa ei kuitenkaan ole Gainax, mutta fiilis on silti sama. Jos Gainaxin ulkopuolisia vertailukohteita pitäisi heittää, niin Hiroyuki Imaishin IG:lle ohjaama Dead leaves ei mene kovin kauaksi – toisaalta taas Gonzon fysiikan lakeja cooliuden nimessä uhraava Afro Samurai on Tailendesin kanssa vähän samaa sarjaa.

Kuten edellä mainitut esimerkkisarjat, myös Tailenders elää täysin tyylikkyytensä ehdoilla. Se korostaa jatkuvasti olevansa animaatiota vetämällä varjot mustiksi ja kontrastit selkeiksi, sekoittaen modernia CGI-hässäkkää sulavaan perusanimaatioon muodostaen kokonaisuuden, joka yksinkertaisesti toimii. Filmissä mikään ei suostu pysymään paikoillaan, vaan eläväisyys sävyttää kaikkea mitä tapahtuu. Terävillä kontrasteilla ja kulmikkailla muodoilla on saatu aikaan kokonaisuus, joka liikkuu järjenvastaisesti ja näyttää tyylikkäältä, mutta on myös selkeä ja ilo katsoa.

Mitä taas tarinaan tai hahmoihin tulee, ne eivät kaiken kovan meininkin ja energian keskeltä pääse oikein parrasvaloihin. Maailmaan on kyllä sikäli helppo päästä sisälle, että se alusta asti kuuluttaa, että kaikki on mahdollista ja vie konseptin totaalisen yli. Siinä vaiheessa kun puhuva violetti T-rex rullaluistelee ääntä nopeamman formulan rinnalla ja repii siitä moottorin irti ilman, että kummankaan vauhti hiljenee, katsojan rooliksi jää toljottaa suu auki ja miettiä, että mitä tämä on en edes. Ja kun siinä ei ole edes kaikkein överein anti, 27 minuuttia pystyy kyllä yllättämään ja kiehtomaan varsin kelvollisesti ja enemmän. Hahmoissa on kyllä särmää ja sanoisin jopa kiintyneeni Mikaguran sähäkkään kummallisuuteen, ja onhan se toinenkin Tomoe ainakin mukavan punainen, jos ei muuta!

Kuten nopein hoksaaja ehkä jo huomasi, lyhärissä ei sinänsä ole mitään järkeä – se vain sattuu olemaan hemmetin hyvän näköinen ja viihdyttävä siivu herkullista animaatiokulttuuria. Eeppisien finaalien tekemisen taito on harvinainen lahja, mutta Tailendersissä kaikki palat loksahtavat paikalleen tyydyttävästi ja käteen jää erittäin muistettava pätkä energiaa ja romurautaa. Redlinea odotellessa.

\EDIT Oh, ihan unohdin: ani.mu täyttää tänään vuoden! Kiitän jakoavainta ja AKX:ää suomalaisen animeblogittamisen pitämisestä hyvänä ja hengittävänä, sekä omalta osaltani vielä kiitos ja kumarrus. Ilman teitä olisimme jo osa Venäjää ja maanjäristys olisi pyyhkinyt koko Japanin kartalta. Kiitos kiitos!

Oodi spekulalle

Puella Magi Madoka Magica on taatusti talvikauden puhutuin sarja, ja ihan syystä – se on  täydellisintä animea sitten Bakemonogatarin (oh, huomaatteko yhteyden..). Madokaan on länsimaalainenkin fani saanut helposti henkilökohtaisen otteen, koska fanikunta on pitänyt itsestään meteliä ja järjestäytynyt poikkeuksellisen hienoksi yhteisöksi. Puhun nyt siis Rizonin ihanan paskasta #madokasta ja heidän ylläpitämästä Madokawikistä, joka täydentää katsomiskokemusta niiltä osin kuin itseltä yksityiskohdat vilahtaa ohi korvien.

Itse en ole koskaan törmännyt vastaavaan määrään herkullista spekulaa minkään animesarjan parissa, vaikka eittämättä joku NGE tai Haruhikin moniselitteisyydessään on ehtinyt ajan saatossa herättämään enemmän ajatuksia ja spekulaatioita kuin  Madoka. Omat wiki-sivustotkin löytyy monilta sarjoilta: isoilta shouneneilta, koska materiaalia on todella paljon, Strike witchesiltä, koska historialliset yksityiskohdat ja vissiin myös Sora no Wotolta, johon upotetuista yksityiskohdista ja viittauksista alunperin koko speculah-termikin on syntynyt.

Ihan joka toinen animesarja ei spekulointiin edes käy, koska juonielementit voivat olla täysin yhdentekeviä, jolloin spekulointi olisi enemmän parittamista ja muuta pöhköä. Toisaalta taas harva sarja nykyään enää esittää asioita vihjaillen ja jättää edes spekuloinnille tilaa. Tässä tosin on kunnostautunut syksyn tiukin sarja Star Driver, johon liittyvät teoriat ja speculahit eivät koskaan minua napanneet niin henkilökohtaisella tasolla. Too deep for me.

Stuf tulkitsee Sayakan nuottiympyrää

Madokahan taas on kuin spekuloinnille luotu: ensimmäiset kymmenen jaksoa muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden, jossa alkupuolella vihjaillaan ja annetaan ymmärtää, ja loppupuolella avataan vyyhti auki. Sijoitin tämän postauksen tarkoituksella tähän väliin ennen sarjan loppua, koska nyt juuri on sarjassa sellainen piste, että vastaukset alkupuolen kysymyksiin alkavat olla kasassa ja jatkoa tästä eteenpäin ei voi niinkään spekuloida kuin ihan arvailla.

Itse en ole mikään erityisen kova spekuloija (mitä nyt yhden varovaisen arvauksen heitin ja..), mutta fanien reaktioita ja meininkejä on hauska seurata ihan sivustapäinkin. Jonkinlaisena kliimaksina tälle oli eilinen Madokan kymppijakso, jota ensimmäistä kertaa striimasin ihan japsitelkkarin mukaan samaan aikaan. Kokemuksena se oli loistava: fanien reaktiot irkissä ja monien, monien surkeiden ja loistavien teorioiden murskautuminen ja toteutuminen höystettynä kenties parhaalla yksittäisellä jaksolla vuosiin oli ehkä paras hetki Madokan parissa tähän asti. Gen Urobuchi pisti parastaan ja veti jalat alta kyynisimmältäkin ja samalla Madoka viimeistään nyt varmisti paikkansa muistettavimpien animeiden joukossa.

Joku kuvaili Madoka-spekulaa jossain päin internettiä turhaksi, mutta se on kyllä outo ilmaus sille. Millanenkohan spekulointi on hyödyllistä? Spekuloinnissa on kuitenkin vain kyse yhteisestä luovuudesta, millä yritetään päästä paremmin ja henkilökohtaisemmin sisälle itse sarjaan. Siinä mielessä madokaspekula on erityisen turhaa spekulaksi, että sarjasta nauttiminen ei missään vaiheessa vaadi sitä (vrt. Star driver, jossa öbaut kaikki olennainen tapahtuu metatasolla) vaan se on vain hauskaa ekstraa faneilta faneille. Ei ole edes olennaista onko teoriat hyviä vai huonoja: suurin osa Madokawikistä löytyvistä teorioista oli sellaisia, että jos ne olisivat pitäneet paikkansa niin sarja olisi ollut aivan toivotonta kuraa. Pikemminkin on kyse jostain fanfic-tyyppisestä rakkaudenosoituksesta hyvää sarjaa kohtaan – sillä erotuksella, että osa fanien ideoista pitikin sitten loppupeleissä paikkansa.

Jos tarkalleen ottaen miettii, niin monet löydetyistä mahtavista saavutuksista eivät paranna katselukokemusta lopulta ollenkaan: ensimmäinen valtava saavutus, riimujen purkaminen, on katsojan kannalta aika epäolennaista, koska mitään kovin ihmeellistä riimuilla nyt ei edes koskaan kirjoitettu. Vähän samaa sarjaa on joku Sayakan meguca-muodon ympärillä pyörivien nuottien tulkitseminen, johon yhteinen ystävämme Kuhaakin antoi oman panoksensa. Niissäkin hauskinta on se löytämisen ja hoksaamisen riemu, ei niinkään se hyöty.

Kaikkein olennaisinta kuitenkin lienee, että Madoka ei tule #madokalaisten mielestä häipymään ikinä, koska siihen on ehtinyt muodostaa henkilökohtaisen rakkaussuhteen yhteisöitymisen, meemien ja herkullisen spekulan kautta. Koko #madokailu on noussut herkullisiin överimittasuhteisiin. Spekulointi, fiilistely ja fanitettavasta sarjasta yhdessä keskustelu on kuitenkin parhaita asioita, mitä animella on ylipäätään tarjota. Ne ovat asioita, jotka buustaavat henkilökohtaista katselukokemusta ja #madoka wikeineen (sekä toki muut hassut tyypit joiden kanssa Madokaa on puitu) tekivät Madokasta minulle yhden tärkeimmistä sarjoista ikinä.

Enää kaksi viikkoa jäljellä. Pelkään sitä tyhjää tunnetta, joka meitä kaikkia on silloin vastassa.

Unensyöjistä parhaat

Olen laiminlyönyt talvikauden blogaamisen lähes kokonaan. En saanut ikinä valmiiksi edes toista puoliskoa alkufiiliksiä, koska laiskotti, sarjat oli osittain liian mitäänsanomattomia ja Level E onnistu sujuvasti heittämään lolröllingit kolmosjaksossa juuri kun sain kahden ensimmäisen jakson perusteella fiilikset kirjotettua…

No, ei sen väliä. Yhdestä ehdin kuitenkin jo kirjoittamaan, itse asiassa ihan reippaita määriäkin ja vieläpä ensimmäisenä talvikauden blogauksena, joten jatketaan siitä. Kyseessä on siis JC Staffin lahja maailmalle, Yumekui Merry.

En jaksa puhua Merryn ihan kelvollisesta tarinasta tai sellaisesta, joten tehdään näin: kerron teille kolme nimeä, jotka ovat tarjonneet sarjaan jotain uniikkia positiivisella tavalla. Seuraavat kolme henkilöä eivät ehkä yksin ole tehneet Yumekui Merrystä anime of the year all yearsia, vaan tekemällä oman työpanoksensa hyvin he ovat jääneet mieleen animen takaa hyörineestä tekijätiimistä. Aloitetaan helpoimmasta.

Ayane Sakura – Merryn ääninäyttely

Josko nyt itse suorituksessa ei sinänsä ole mitään ikimuistoista, olen kuitenkin mieluissani päätöksestä ottaa päähenkilömimmin rooliin lähes tuntematon vain pienissä sivurooleissa nähty ensikertalainen. Merry on vielä itsessään sillä tavalla tavanomainen animeheroine, että muitakin vaihtoehtoja olisi löytynyt ja paljon, mutta Sakuran käyttäminen tuo hahmoon persoonaa ja muistettavuutta, jota tutuilla supertähdillä ei välttämätä olisi saavutettu.

Sakuran ääni sopii Merrylle houkuttelevan hyvin, näyttely on kauttaaltaan laadukasta ja Merry jää hassun hahmodesigninsa lisäksi historiaan myös hahmona, joka nosti Ayane Sakuran suosioon. Ainakin toivon, että rooleja löytyy myös jatkossa, koska tytön ääni on erittäin jees.

Keiichi Oku – Sarjan musiikit

Musiikkien kuvailussa olen aina ollut toivottoman huono, joten sanotaanko vaikka näin: Yumekui Merryn musiikit ovat erilaiset. Erilaisuus on sinällään minusta jo iso hyve animesoundtrackeille, jotka kerta toisensa jälkeen kuulostaa täysin mitäänsanomattomalta perushutulta, joista yhtäkään biisiä ei ole ikinä tarttunut esmes iPodiini. Soittimeen ei todennäköisesti päädy kyllä Okun jututkaan, mutta ainakin ne kuulostavat sarjassa kivalta.

Okun seeveestä en löytänyt mitään tuttua, joten en tiedä onko Merryn soundtracki tämän ensimmäinen hieno pala, vai hassutteleeko tyyppi aina tilaisuuden saadessaan. Unensyöjässä musarepertuaarista ei tunnu olevan yhtään tavallista taustamusiikkibiisiä, vaan kaikki taustalla pyörivät biisit ovat jollain tapaa tunnistettavia ja fiilistä lisääviä kummajaisia, joitten bongailu on monissa paikoin jännämpää kuin itse sarjan eteneminen. Pojot siis työaikansa oikein käyttäneelle lahjakkuudelle, toivottavasti myös hänen teoksiaan näemme jatkossakin.

Shigeyasu Yamauchi – Sarjan ohjaus

Kaikille Casshern Sinsin nähneille Yamauchin tapa ohjata etenkin visuaalisia juttuja on jo tuttua kauraa, mutta se ei varinaisesti ole huono asia. Sarjat ovat kuitenkin niin erilaisia, ja se tapa millä klassikkorebootin angstifiilistelyt ja pirteä Yumekui Merry saadaan saman tyylin alle täysin sujuvasti on aika siisti. Ohjaustyyli muistuttaa esmes hyvää ystäväämme Akiyuki Shinboota siinä, että ohjaaja ei pelkää jättää omaa persoonaansa piiloon, vaan tekee juuri niin kuin huvittaa. Ja vieläpä hyvin.

Ylenpalttinen kummallisten lähikuvien käyttö toimii jopa hämmentävän hyvin, mutta se ei ole Yumekui Merryssä se kaikkein mielenkiintoisin visuaalinen keino. Henk.koht. lempparikseni nousi jälleen kerran ohjaajan tapa käyttää yksinkertaisen karuja, mutta kauniita ja värikkäitä taustoja, jotka sopivat enemmän tai vähemmän loistavasti aina unimaailmoihin. Tällä kertaa kontrastina on myös normaalimpaa, kikkailematonta arkimaailmaa. En tiedä onko se ohjaajan vaikutusta, mutta Casshernin tapaan myös hahmodesignit ovat massasta poikkeavia ja hienoja.

En tiedä miten Yamauchin ohjaustyyli tulee massoihin nappaamaan, vai huomaako kukaan edes eroa, mutta jos mies pystyy niinkin yhteen tyyliin jämähtäneeltä studiolta kuin JC Staff repimään mielenkiintoista toteutusta, on herra ansainnut myös kaikki tulevat ohjaustyönsä. Taidefagottius ei ole hassumpi ominaisuus animeohjaajassa.

Jotta muut voivat elää

Yomigaeru Sora ~Rescue wings~ on 12+1-osainen TV-anime helikopteripelastusjoukoista. Sarjan päähenkilö on nuori Kazuhiro Uchida, joka olisi halunnut hävittäjäjoukkoihin, mutta lopulta päätyi harmikseen helikopteriporukkaan. Sarjan fokus on hänen kehittymisessä ammattitaitoiseksi pelastajaksi. Rescue Wings koostuu muutamasta irrallisesta arkista, joista kolme on pelastuskeissejä ja yksi on chillailevampaa hengailua. Sarjan lyhyeen kestoon on saatu mahdutettua paljon erityyppisiä tilanteita normaaleista pelastustehtävistä vaellusretkiin ja silkkaan ihmissuhdedraamailuun.

Tartuin sarjaan vähän vastentahtoisesti, koska yleensä kaikki överirealistinen draama etenkin animessa ei jaksa kiinnostaa, eikä hengenpelastusjutut muutenkaan ole ykköskiinnostuksenkohteita. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä Yomigaeru Sora on varsin pätevä sarja lajissaan, ja jotain millaiseen en ole ennen animen parissa törmännyt.

Resque on todella realistinen sarja niin ihmissuhteissa, toimintakohtauksissa kuin miljöön ja kaiken muunkin suhteen. Oikeastaan se on niin viimesen päälle realistinen, että tarinan toteuttaminen nimenomaan animaationa tuntuu vähän hassulta – mitään kikkailevaa animointia ei käytetty, käytännössä kaiken olisi voinut toteuttaa myös live-actionina.

Varsin hyvä sarja Reskyuu silti on, eikä se missään vaiheessa muuttunut luotaantyöntävän tylsäksi jahkailuksi kuten pelkäsin. Sen ote kaikkeen on hyvin inhimillinen – hengenpelastajat esitetään hyvin ammattitaitoisena, mutta myös tuntevina ihmisinä, jotka oikeasti yrittävät kaikkensa ja ovat surullisia kun kuolemantapauksia väkisinkin osuu kohdalle. Sarjan inhimillisyys puree ja pistää jännittämään toiminnan aikana, ja vaikka keissit onkin eittämättä jopa todellisesta elämästä realistisuudessaan, ne eivät missään vaiheessa ole tylsiä.

Sarja uhraa herkullisen paljon aikaa myös päähenkilö-Kazuhiron kaukoromanssiin tyttöystävä-Megumin kanssa. Inttileskeys ja kaukosuhteet ovat animen puolella harvinaista herkkua, ja oikealta tuntuva, koskettava draama kahden nuoren aikuisen välillä maustaa kyllä mehevästi muuta meininkiä. Etenkin alkupuolella ensimmäisen keissin mentyä vähän päin seiniä ja Kazuhiron purkaessa tätä ahdistustaan Megumiin, hahmot tuntuvat hyvin eläviltä ja niiden reaktiot ja tunne-elämä on käsinkosketeltavan aitoa ja inhimillistä. Myös Kazuhiron suhteen kehittyminen mentorinsa Hongon kanssa on sarjan parasta antia ja loppu alleviivaa kehityksen hienosti.

JC Staff ei todellakaan ole pistänyt parastaan tähän vuonna 2006 julkaistuun sarjaansa. Toisaalta Leskyuu ei sitä vaadikaan, koska sarjan tunnelmaan sopii, että kaikki näytetään kostailemattoman arkisesti. Lopputulos on auttamatta silloin harmaa, mutta eipä siihen muu istuisikaan. Laaduntarkkailu on vissiin ollut aika lailla nollissa, koska etenkin hahmojen naamat näyttää välillä ihan miltä sattuu silloin harvoin kun joku naama nyt jää mieleen muistettavan verran. Myös CGI-helikopterit ovat vähän hikisiä, mutta tarkoitus pyhittänee keinot tässä tapauksessa.

Loppuun asti viety realistisuus on kuitenkin kaksiteräinen miekka ja lopulta Lesquewingsin heikoin puoli – kokonaisuus jää vähän valjuksi, eikä sarjasta jää mitään erityistä muistihavaintoa. Sen katsominen on mukavaa, mielenkiintoista ja jopa paikoitellen hemmetin jännittävääkin, mutta lopulta se ei kuitenkaan loista millään osa-alueella elämää suurempana. Se on monella tasolla erinomainen ja kypsä sarja, mutta siihen kiintyminen on aika hankalaa. Ehkäpä sarja nappaa enemmän dokumenttina kuin viihteenä. Suosittelen tätä ehdottomasti kaikille, jotka ovat kyllästyneet animetarjonnan kaikkeen överiyteen ja iänikuisiin teini-ikäisiin päähenkilöihin – kypsempi katsoja saa tästä suhteellisen varmasti uuden lempisarjan.

Quartett! – Interaktiivinen manga

Visual novelien tahkoaminen on kyllä laji erikseen. Vain murto-osa peleistä on käännetty ja niidenkin harvojen löytäminen on useimmin tuskan ja vaivan takana. Sitten kun peli on viimein saatu asennettua ja käännöspätsikin mahdollisesti jopa toimii, peli tyrkyttää kerralla kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja luettavaa eri reittivaihtoehtoina. Yksittäinen reitti voi luettuna kestää miljoona tuntia ja tämän luettuasi seuraava mimmi odottaa toisen mljoonan tunnin päässä. Ei näitä tietenkään läpäisyn takia pelata, vaan lueskelunautinnot, mutta perhana että näiden kirjoittajille tiivistäminen ja olennaisessa pysyminen tuntuu olevan hankala juttu.

Ei siis mikään ihme, että kynnys aloittaa visual novelien pelaaminen on suuri etenkin kaltaiselleni urpolle, joka tykkää keskittyä vain yhteen teokseen kerrallaan ja visual noveleita pelatessaan uhraa kallista animenkatseluaikaa kunnes tuhattuntinen keskinkertainen kuvaromaani on sitten lopulta luettu. Seuraavan reitin aloittaminen on tähän mennessä ollut ylittämätön este, mutta epäilempä, että siihen on juuri tullut muutos.

Maailman surkeinta harrastussivustoa, Visual novel databasea, selatessani törmäsin nimittäin varsin lupaavan kuuloiseen teokseen: Littlewitch-nimisen VN-studion Quartett!:iin. Huomion kiinnitti etenkin pelkissä esikatselukuvissa jo sangen pätevältä näyttävä taidetyyli ja klassinen musiikki teemana. Ei sillä, että klassisesta musiikista erityisesti välittäisin, mutta Nodame cantabilen jälkeen on täysi mahdottomuus jättää enää ikinä yhtäkään aihepiiriin pureutuvaa teosta välistä.

Värejä ja ruutusommittelua

Nyt kolmen pelitunnin jälkeen ensimmäinen reitti kolmesta, Charl-nimisen tyttösen reitti, ja täytyy kyllä myöntää, että olen teokseen näillä näkymin varsin tyytyväinen. Se nimittäin toimitti sangen monellakin tasolla.

Quartett! kertoo viulunrakentajan luona asuvasta pojasta, joka soittokykyjensä vuoksi päätyy vähän hienompaan musaopistoon soittamaan kvartettiin. Lahjakkaista muusikonaluista koostuva kvartetti sopii tavoitteekseen piakkoin järjestettävän konserttikilpailun voiton, ja muiden kuin päähahmomme ollessa söpöjä tyttöjä, tarinassa saatetaan päästä vähän pariutumaankin.

Ensimmäisenä Quartettia aloitellessa silmään pistää sen uniikki taidetyyli. Se on nimittäin paikoitellen henkeäsalpaavan kaunista ja kaikki tähän asti pelaamani kuvaromaanit jäävät kyllä auttamatta varjoon. Tyyli on varsin mielenkiintoinen yhdistelmä kaksdee-taustoiksi muokattuja valokuvia, mallinnettuja taustoja, vesiväritaidetta, värikästä photoshop-taidetta, yksinkertaista animointia ja sarjakuvamaista kuvakerrontaa – jopa puhekuplat ovat tukemassa tätä mielikuvaa. Jos normaali perinteinen visual novel on interaktiivinen kirja kuvituksella, Quartett on ennemminkin interaktiivinen manga, koska kerrontatyyli on selvästi sarjakuvaan nojaavaa.

Kauttaaltaan todella eläväisesti ja ilmeikkäästi kuvitettu visual novel ei käytä perinteistä sprite-tyylistä taustan ja hahmon erottelua ollenkaan, vaan jokainen tilanne ja ilme on piirretty erikseen. Tämä on paitsi huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin neljä kierrätettävää spriteä per hahmo, myös tukee tarinaa ja hahmojen kanssakäymistä loistavasti – ja näyttää todella hyvältä. Taustan päälle lävähtää siis useampi lähikuvaan tai vastaavaan rajattu erillinen kuva, sekä puhekuplat, joihin koko teoksen kerronta nojaa.

Kun koko helahoito on vielä kauniisti väritetty ja visuaalista materiaalia on todella paljon, koko teoksen pihviksi meinaa muodostua sen ihana silmäkarkkius. Se ei kuitenkaan jää Quartettin ainoaksi avuksi, vaan onnistumisia on myös ihan tarinapuolellakin.

Suhteita ja dialogia

Quartettin varsinainen tarina musiikinrakastajien kehittymisestä soittajina ja ihmisinä on hyvin realistisesti kerrottu. Hahmot tuntuvat todellisilta ja heidän suhteiden kehittymisessä on jotain hyvin inhimillistä, mikä varmaan ainakin osittain johtuu varsinaisen kertojan puutteesta – kun kaikki mitä hahmoista tiedetään tulee näkökulmapersoonan ajatuksien sijaan vain dialogin kautta, hahmoihin pääsee eri tavalla sisälle.. Lukemassani Charl-reitissä hahmojen suhde kehittyi hienosti juonellisen tarinan edetessä yhteisien kokemuksien ja luontevan kanssakäymisen kautta, mutta toisaalta reitti jätti suosiolla muut hahmot täysin varjoon ja syventyi vain tarinan kannalta olennaisiin. Tämä on kyllä ehdottomasti hyvä päätös mikäli toiset reitit yhtään etenevät samansuuntaisin tilantein kuin nyt kyseessä oleva reitti.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana Quartett esittää taidemusiikkibisneksen hyvin raakana pelinä, jossa yhden tunnetun kriitikon mielipide saattaa ratkaista koko muusikonalun uran. Tuomareita lahjotaan syrjimään toisia soittoryhmiä ja sivujuonena vilkaistaan Sophia-nimisen soittajan elämän kurjuutta tämän joutuessa tarjoamaan jopa vartaloaan parempien arvostelujen vuoksi. En tiedä onko tämä realistinen kuva musiikkimaailmasta, mutta Quartett ei ainakaan kaunistele tai peittele mitään.

Tarinan aikajana ei ole pitkä, ja kun koko reitin lukeminen vei vain kolmen tunnin verran, minkäänlaista kiirehtimisen tunnetta ei syntynyt. Tempo on kyllä nopea koko tarinan ajan, mutta ei liikaa – hahmoille jätetään aikaa kasvaa niiden muutaman kuukauden sisällä, mitä tarinaan mahtuu. Loistavana Nodame-henkisenä erityispiirteenä tarina seisahtuu välillä ihan vain kuuntelemaan päähenkilöiden soittamaa musiikkia – mikä itse asiassa suurimmaksi osaksi oli varsin kelvollista kamaa. Edellisessä kappaleessa mainittu Sophia-sivujuoni on selkeästi koko juonen heikoin lenkki ja muutenkin melko puskista tuleva yhteys pää-kvartettiimme ei tunnu yhtään luontevalta – tilanteen kuitenkin pelastaa ihanan pakotettu onnellinen loppu. Me kaikki rakastamme onnellisia loppuja.

Sekaan on toki japanilaiseen herrasmiestapaan heitetty vähän seksiä, mutta sen määrä on niin olematon ja kuvapuoli niin kelvollista, että helpostihan nekin istuu lävitse. Tällä kertaa seksissä ei ollut edes pahemmin pakotuksen makua, vaan aiheeseen päästiin luontevasti hahmojen ollessa jo toisiinsa rakastuneita – tällä kertaa siis raiskaus ei olekaan rakkautta, vaan ilmankin selvitään.

Vaikka nyt kehuinkin ja hypetinkin, ei Quartett mikään täydellinen teos ole – sinällään lähes virheetön kyllä, mutta pelkkä virheettömyys ei ole täydellistä. Kokonaisuus ei nimittäin varsinaisesti ole visuaalista puolta lukuunottamatta kovinkaan muistettava, eikä tässä miksikään fanitytöksi viitsi ryhtyä, koska hahmot sitten kuitenkin lopulta jäivät aika etäiseksi – tilanne voi kaikkien reittien jälkeen olla hyvinkin aivan toinen. Näillä näkymin Quartett on kuitenkin selkeästi yksi parhaista lukemistani/pelaamistani visual noveleista, vaikka se ei suuria tunteita herättänytkään. Kelpo teos, jota suosittelen ehdottomasti geneerisiin visual noveleihin kyllästyneille: Quartettin sarjakuvamaisuus on jotain aivan muuta, teos ei ole liian pitkä ja kokonaisuus on kauttaaltaan mielenkiintoinen.