Näitä et vielä katsonutkaan!

Tässä postauksessa olis tarkotuksenani luoda pientä silmäystä erittäin hyviin animeihin, jotka kuitenkin syystä tai toisesta ovat jääneet suurelta yleisöltä huomiotta. Koitan pitää viestin lyhyenä jo pelkästään kelloajan, mutta myös sen takia, että kukaan ei jaksa lukea kovin pitkiä esittelypostauksia. Tavotteenahan olis saada teidät, arvoisat lukijat, katsomaan näitä sarjoja! Takaan teille unohtumattomia kokemuksia, sillä nämä sarjat ovat tasokasta settiä viime vuosilta. Aloitamme ehkä tutuimmasta, ja lyhyimmästä, eli Time of Evestä.

Are you enjoying the time of EVE?

Time of Eve on oikeastaan asetelmaltaan hyvin samanlainen Chobitsin kanssa. Nuori, kyllästynyt poika, nimeltään Rikuo.. Ja androidit. Niin, Time of Even tulevaisuudenkuvassa androidit ovat yleisessä käytössä ja lähes joka huushollista löytyy ainakin yksi. Ne näyttävät ihmisiltä, lukuunottamatta sitä pointtia, että niiden pään yläpuolella killuu pieni rinkula.. ja ehkä sitä, että ne ovat tahdottomia robotteja, jotka vain tottelevat käskyjä.

Eräänä kauniina päivänä Rikuo tsekkaa oman Androidinsa, Sammyn (naisandroidi) logitiedostot, ja huomaa, että androidi on tehnyt jotain, mihin sitä ei ole käsketty…

… asiahan täytyy selvittää! Kaverinsa kanssa login antamaa polkua seuraamalla he löytävät pieneen syrjäiseen kuppilaan. Kahvila on muuten tavallinen, mutta ovella on lyhyt teksti:

No discrimination between humans and robots.

Maailmassa, jossa androidit tekevät jotakuinkin kaikki ihmisten työt, tällainen sääntö on tietysti ennenkuulumaton. Kahvilan sisällä robottien yläpuolelta rinkulat katoaa, ja ne alkavat elämään inhimillisinä persoonina ja viettämään ihan tavallista, omaa elämää kahvilan sisällä. Edes Rikuo kaverinsa kanssa ei pysty tunnistamaan porukasta, ketkä ovat robotteja ja ketkä ihmisiä. Rikuon oma robotti Sammy vaikuttaa olevan vakioasiakas, mikä tietysti hämmentää Rikuota, joka ei koskaan olisi kuvitellutkaan, että roboteilla olisi persoonallisuutta tai mitään. Nyt heitä pitäisi kohdella ihmisinä! Onneksi Rikuo on sopeutuvainen.

Eve’s blend, kiitos!

Time of Even tarina ei ole ihmeellinen. Se ei oikeastaan ota kantaa mihinkään suuntaan, juoni ei juuri etene, mutta poikkeuksellisen siitä tekee toteutus. Eve no Jikan on Studio Rikkan ensimmäinen isompi teos, ja studio kyllä todistaa heti paikkansa lupaavimpien uusien studioiden joukossa. Ohjaus on käsittämättömän jouhevaa, hahmot kiinnostavia ja lyhyestä kestostaan huolimatta Eevaan kasvaa kiinni todella oudolla tavalla. Se on hauska, kiinnostava, rauhallinen ja kaikin puolin sydäntälämmittävä pieni pätkä tulevaisuudenkuvaa, joka kerrankin ei ole niin epätoivoinen. Tietysti meininkiäkin on mukana, mutta hillitysti ja tyylikkäästi. Ja komediaa, kun kaikkia on todellakin kohdeltava ihmisinä, vaikka niiden roboottisuus olisi kuinka ilmeistä tahansa.

Kenelle? Time of Eve on lyhyt (yhteensä n. 1,5h) pätkä, johon on helppo päästä sisälle ja tarttua. Suosittelen kaikille, ihan kaikille. Katsokaa se. Vaikka Crunchyrollista, siellä se löytyy laillisesti.

____________________________________

Ghost Hound on outo anime. Toisaalta, mitä muuta voi odottaa, kun käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaavat henkilöt ovat samat, jotka työstivät aikoinaan Serial experiments Lainia. Ohjaajan tililtä löytyy myös kunniakas suoritus Kino no Tabin parissa, jota voin myös lämpimästi suositella.

Itse tarina pyörii nuoren Taroun ympärillä (alakuvassa keskellä). Hän joutui siskonsa kanssa kidnappauksen uhriksi 11 vuotta sitten, mutta vain hän selvisi elossa, vaikkakin traumatisoitui. Näitten traumojen seurauksena hän käy terapiassa ja kokee usein yöllä ruumiistairtautumisia ja aamulla nauhoittaa kaiken näkemänsä ja kokemansa kasetille. Lisäksi Tarou on unohtanut kidnappaajan naaman ja olemuksen, ja näkee painajaisissaan mustan jättiläisen kantamassa siskoansa. Tuekseen hän kuitenkin saa kaksi muutakin traumatisoitunutta poikaa, jotka myös kokevat ruumiistairtautumisia ja yhdessä he alkavat selvittää kidnappaukseen liittyviä mysteerejä ja näkyvää maailman sisällä olevaa sisäistä maailmaa, jonne ilmeisesti vain heillä on pääsy traumojensa takia.. ja kuka on nuori Miyako, ainoa, joka näkee pojat silloinkin, kun he matkaavat ruumiittomina pitkin maita?

Uljaat sankarimme

Ryutaro Nakamura tekee asioita edelleen omalla tyylillään. Kerronta on hyyyyvin hidasta ja vähäeleistä, ja edelleen suuri osa tunnelmasta luodaan erikoisella-mutta-niin-loistavalla äänimaailmalla. Musiikkia Ghost Houndissa ei ole menevän openingin ja köyhän endingin lisäksi ollenkaan. Vain ääniä – kolahduksia, skriipsahduksia, matalaa kuminaa. Kärpäsen surinaa. Ja tunnelma on taattu. Jakson alussa olevista flashback-skeneistä on otettu jopa puheet pois ja laitettu ölinää tilalle. Talk about mindfuck, man. Koko sarja onkin enemmän tai vähemmän hämärää mindfuckia, mutta toisin kuin esimerkiksi Lainissa, Ghost houndissa on etenevä ja selkeästi havaittava juoni, hahmot kasvaa tarinan edetessä ja koko hommassa on maallikkoonkin menevä uskottava järki! Rahaakaan ei ole säästelty, vaan Production IG tekee ei-paranstansa-mutta-hyvää jälkeä.

Kun ainoa muistikuva siskosta on…

Kaikenkaikkiaan Ghost hound on uniikki ja omaperäinen pala, joka sekoittelee yliluonnollisia aineksia psykologiseen mysteeriin. Sarja on hyvin vetävä ja tehokas, jonka ääreltä ei halua poistua. Se ei ole liian älykäs, vaan varsin ymmärrettävä tiettyjä elementtejä lukuunottamatta. Se on hieno, ja sopii vanhemmallekin katsojalle.

Kenelle? Jos pidät haastavasta, mutta mielenkiintoisesta kamasta. Jos sinusta tuntuu, ettei anime tarjoa sinulle mitään uutta. Jos psykologia kiehtoo. Jos pidät älykkäistä tarinoista. Jos pidit Kino’s jounreystä tai Serial experiments Lainista (jälkimmäinen sillä varauksella, että itse en kauheasti pitänyt siitä, toisin kuin tästä)

22 jaksoa silkkaa voittoa.

_______________________________

The Beast player Erin

Ensinnähän tästä sarjasta täytyy tietysti mainita, että kyseessä ei ole lastensarja, toisin kuin useimmat luulee, ainakaan siinä merkityksessä, että se olisi VAIN lapsille. Sitten asiaan.

Kemono no souja Erin on kasvutarina. Lähes koko 50 jakson mitta on käytetty kuvaamaan Erinin kasvua lapsesta aikuiseksi täysin poikkeuksellisella kauneudella. Tarinan alussa Erin on vielä pieni ja viaton vihreätukkainen tyttö, jonka äiti hoitaa työkseen jättimäisiä Touma-taisteluliskoja. Myös Erin haaveilee petojen kanssa työskentelemisestä ja opettelee kaiken, mitä asiaan liittyen irti saa.

Pikku-Erin ja heinäsirkka

Luonnonläheisyys on mukana alusta asti – Erin selvästi nauttii luonnosta, tykkää tutkia ja ihmetellä sitä, ja hänen äitinsä tunnetaan hyvin petoystävällisistä hoitometodeistaan – hän nimittäin käyttää petojen hallintaan tehtyä äänetöntä pilliä hyvin harvoin, koska se heikentää Touman ja ihmisen välistä luottamusta. Erinin äiti kuitenkin kuolee ja todellisuudessa tarina alkaa vasta siitä – Erin poistuu kylästään ja hänen on pakko kasvaa ihmisenä, hitaasti mutta varmasti. Ja sitä Erinin kasvua hiljalleen aikuiseksi koko sarja alleviivaa ja tukee.

Äidin teloitus – sarjan vahvimpia ja tunteikkaimpia kohtauksia

Kemono no Souja Erin on aivan ihana sarja. Siinä käsitellään kauniita teemoja ja se tehdään hienovaraisen tunteikkaasti, lapsille sulatetuksi, mutta myös aikuisille sopivaksi. Se ei nimittäin aliarvioi katsojaansa missään vaiheessa, vaikka katsojien olisi periaatteessa tarkoitus olla lapsia! Kun sain Erinin päätökseen, tuntui kuin olisin lukenut helvetin hyvän fantasiakirjan – niin mainiosti maailma oli rakennettu, niin kaunis ja tyylikäs se oli. Iso jaksomäärä mahdollistaa poikkeuksellisen upeaa kehitystä, kun kokonaisia jaksoja voi käyttää muuhunkin kun juonen kuljettamiseen.

Ja juontakin kyllä löytyy! Siinä on mukana niin vanhanajan politiikkaa, ripaus sotaa, vähän salamurhia ja lopulta eeppinen taistelu. Kuulostaako lasten animelta? Ei kyllä näytäkään siltä!

Ei pelota.. paljoa!

Todellisuudessa juoni nyt ei ole ihan noinkaan. Yllämainitut elementit ovat kyllä mukana, mutta lähinnä jaksot koostuvat Erinin suloisesta arjesta, hänen tiestään petojen parissa. Hän opiskelee, hankkii ystäviä, asuu mehiläiskasvattajan luona ja soittaa harppua. Tempo on hidas, mutta satumaisen tehokas. Sadustahan tässä on lähinnä kysekin. Fantastisesta sadusta, josta minä tykkäsin luonnottoman paljon.

Ja se musiikki! Opening-biisi Shizuku ei ehkä yksittäisenä kappaleena ole niin mainio, mutta kun sen oikeaan kliimaksiin lyö sarjassa, niin ainakin minä olin liekeissä. Upeaa. Muutkin musiikit toimivat hyvin. Taiteellisia elementtejä on muutenkin käytetty taidokkaasti, koska kaikkia kauheimpia juttuja ei ole näytetty, vaan ne on yksinkertaistettu ja se ratkaisu toimii todella hyvin.

Taisi mennä hypettämiseksi, mutta Erinistä voisin puhua kuinka pitkään tahansa! Se on niin fantastisen hieno fantasiasarja, joka lapsenomaisuudessaan on niin valloittava ja silti vakavuudessaan niin aikuisenomainen. Poikkeuksellisen hyvää kamaa. Katsokaa se. Pitkä, mutta sen arvoinen.

Kenelle? Kenelle tahansa, oikeastaan. Jos pidit saman kirjailijan Seirei no Moribitosta, pidät tästäkin. Jos lapsena tai nykyäänkin luit hyviä fantasiakirjoja, pidät tästä. Minä ainakin pidin, näistä kolmesta ehdottomasti eniten.

Katsaus menneeseen ja tulevaan kauteen

Olen palannut kera eeppisen posetuksen!

Olen palannut! Olen todellakin palannu! Meinasi pientä burn-outtia tulla, vaikka kuulemma sitä ennen tulis saavuttaa jotain tai edes vähän stressata! Iloisista uutisista kerrottakoon, että minulla on valtavasti uusia kävijöitä! Kiitos kaikille lukijoille ja blogrolliin lyöneille, heittäkää kommenttia jos haluatte mun listoille! On entistä hauskempi blogittaa, kun tietää, että joku lukeekin!

Surullisista uutisista tulee aiheen mukaisesti todeta, että uusi kausi ei oikein vakuuta. Eipä ne koskaan aluksi, joten nyt ruoditaan pikkusen. (Olenko myöhässä aiheen kanssa?)

______________________

Vilkastaas ensin edelliseen kauteen. Sieltä Kimi ni Todoke, Letter bee, Fairy tail ja viimeisimpänä mukaan temmattu To aru kagaku no Railgun  airaavat vielä, joten en puhu niistä nyt mitään. Kaikki muut mainitsemani oon nyt saanu päätökseen, joten on aika ruotia vähän.

11eyes ei hirveästi vakuuttanut alunalkaenkaan. Mainitsin edellisessä kausipostauksessani mm. näin “Lunasti mielessäni paikan tulevana Asura cryin’:nä. Taidetyyli on jokseenkin samantapainen, juonissa yhtä paljon järkeä ja toiminta on yhtä retardia.” Voin edelleen yhtyä kaikkeen sanomaani, sillä sarjat todellakin ovat hyvin samanlaisia, niin hyvässä kuin, no, lähinnä pahassa. 11eyes nimittäin kertakaikkiaan lähti käsistä jossain vaiheessa, joskaan se ei tainnut kovin vankissa hyppysissä ollakaan. Juoni hajosi kasaan ja oli epälooginen ja typerä. Hahmot toivat uusia, entistä typerämpiä ulottuvuuksia itsestään esille. Viimeiset neljä jaksoa meni ragettamiseksi, kun sarjan viimeinenkin järki ja maku oli kadonnut johonkin, ja halusin silti katsoa sen loppuun. Aivan käsittämätöntä tuubaa koko sarja, jatkossa pitää varmaan vältellä näitä visual novel -adaptaatioita. Lunasti paikkansa Asura cryin’in ohella huonoimpana sarjana.

Aoi bungaku sensijaan oli hyvin vahva. Rakastelin sen ulkoasua jo edellisessä postauksessani, joten en puutu siihen enempää, mutta japanilainen kirjallisuus on ilmeisesti parhaimmillaan pirun hyvää, kun näin hienoja adaptaatioita niistä syntyy. Suosikkini oli ehkä kakkos-arkki In the Forest, Under Cherries in Full Bloom, joka oli hauskalla tavalla värikäs, omalaatuinen ja fiksu samalla kun se oli pirun kylmäävä teemoiltaan ja tunnelmiltaan. En ehkä nauttinut hahmodesigneistä (Tite Kubo) älyttömästi, mutta muuten kaksijaksoinen pätkä oli hyvin lumoava. Toinen suosikkini oli Kokoro, koska olen tekotaiteellisten kerrontamuotojen vannoutunut kannattaja ja ihailija. Saman tarinan kertominen kahdesta näkökulmasta toi muuten ehkä vaisuun pätkään yllättävääkin lumoa ja hämyä, ja taas kerran ulkoasu oli silmiähivelevän tyylikäs. No longer human oli hyvin epätavallinen animeksi ja vaikka se oli tyylikkäästi toteutettu ja vaikuttava otos, ei päähahmon itsesääliin ja mökötykseen oikeen voinut samaistua halutulla tavalla. Jotenkin tuollanen elämäntyyli on niin kaukana minusta. Run, melos oli kiva. Muuta ei oikein jäänyt mieleen. Tykkäsin sen teatteriesityksen ja kirjailijan tarinoitten rinnastamisesta ja pätkän yleishomosta fiiliksestä. Vähän ankeahan sekin oli, mutta kaikki mestariteokset ovat sinisiä. Viimeiset kaksi lyhyempää meni puolestaan ehkä liiankin ohi, ehkä katson ne uudestaan paremmalla ajalla. Helvettikuvaus oli vähän kliseisen olonen, mutta jälkimmäisessä, Hell screenissä, oli kyllä vaikuttavia kohtauksia. Kaikin puolin tyylikäs ja monipolvinen sarja, jota suosittelen etenkin niille, joita perusanime kyllästyttää. Aikuisempaan makuun animea, hoh hoh.

Darker than BLACK oli hyvä ja erittäin huono. Se oli hyvä sillon, kun siinä oli perus-Darker than BLACK -tyyppistä toimintaa. Se oli erittäin perseestä sillon, kun siinä oli käsittämättömän pitkiä jorinoita ties mistä Izanameista ja muista korvast-sissää-toisest-pihal jutuista. Mustaakin synkemmän perusjuoni meni aivan täysin todella erittäin ohi. En tajunnut mitään. Vaikeaa englantiakin piti lukea. Sitten Hei ja Suou oli ruudussa yhtäaikaa ja taas rakastin sarjaa. Suou oli muutenkin suosikkityttöni koko kaudelta, mutta en saa tykätä siitä etten ole kammottava lolicon. Kiteytettynä sanoisin, että sarja oli kiinnostava, COOL ja viihdyttävä, mutta siinä oli liikaa yritystä luoda scifististä mysteeritarinaa, kun olis voitu vaan vetää pirusti contractoreja turpaan. Suoun taikatyttö-like pyssynsynnytys on kyllä awesome, sillä erittäin väärällä tavalla. Oheen vielä kuva Suousta, koska se on todistetusti maailman kuumin venäläinen.

Trapeze eli Kuchuu Buranko oli kyllä mielenkiintonen ja omaperänen pala. Joka jaksossa potilas, jolla on päässä vikaa ja näitä vikoja sitten ratkoo kolmiegoinen lääkäri, joka välillä tuntuu olevan suurempi potilas kun ne muut. Läpi käytiin kaikkia kiinnostavia aivotiloja, joista en ennen ollut edes tietoinen! Kaiken täydensi vielä Fukuichi, joka selitti mistä tässä kaikessa oikein on kyse. Ja mua nauratti! Sarjan musta huumori on todella erikoista ja positiivisella tavalla pöljää ja Irabu on kyllä hauska mies. Ajattelin jopa cosplayta häntä, kunnes eräs nimeltämainitsematon aino löi parempaa tietoa päähäni siitä, ketä kannattaa cosplayata ja miksi. Ilmeisesti vaan komeita miehiä. Pitää painaa mieleen. Palatakseni Trapezeen, sarjan tyyli oli kyllä hitusen pöljä. Värit oli järjettömän kirkkaita, random-ihmiset pahviukkeleita ja Mayumi-hoitsu välillä kolmedee. Vähän itsetarkotuksellista pelleilyä, mutta mitä muutakaan voi Mononoken tekijöiltä odottaa? Toisaalta potilaitten hassut eläinpäät oli aika hassuja, joten valinta on siis oikeutettu. Tai jotain.

Natsu no Arashi – Aikinaichuu eli kauden pakollinen SHAFT&AkiyukiShinbou oli ihan kiva. Ei samanlainen piilotettu helmi, kuten ensikausi, mutta sanoisin silti, että vahvasti aliarvostettu. Natsussa jutut on nimittäin oikeesti aika hauskasti keksittyjä ja kivoja. Tietysti edelleen jauhettiin sitä samaa aikamatkustus-shittiä siitä, kuinka puddingin/maidon/tomaatin/mangustin/minkälie voi syödä pilaantuneenakin, jos sen vie menneisyyteen, mutta uusia, oivaltaviakin läppiä oli. Yllättävää komedialle, mutta parhaimmillaan sarja on vakavina draama-hetkinä. Arashin ja Hajimen outoakin oudompi suhde on kiinnostava ja vähän surullinenkin, ja sen etenemistä on jännittävä seurata. Jotenkin kyseinen pari on vaan ihan mahdottoman söpö. Kaikenkaikkiaan piristävä ja miellyttävä sarja, eikä hra. Shinbou edes ollut liikaa vauhdissa, vaan just sopivasti outoja valotuksia, nopeita leikkauksia ja vastaavia nähtiin. Sopii siis miestä vieroksuvillekin tsekattavasksi, suosittelen kyllä.

Nyan koi! on kyllä aikamoista kuraa. Kaksi ensimmäistä jaksoa oli erittäin todella hauskoja, hyvin poikkeuksellista täntyypin sarjoille, mutta sitten homma käänty vammaseks haaremipelleilyks, jossa kaikki paitsi se-jonka-kanssa-päätyy-yhteen oli täysiä mulkvisteja tai muuten ärsyttäviä. Kissateemakin tuntu vähän päälle liimatulta eikä loppusarjasta hommassa toiminu enää oikein mikään. Kliseinen, tylsä ja ennalta-arvattava haaremi typerillä hahmoilla? Do not want. Kaede sentään on söpö.

Seiken no Blacksmith ei kyllä pistäny paljoa paremmaksi. Onneksi en sentään edes odottanut siltä mitään, toisinkun muut Manglobe-homostelijat. Kiteyttäisin sarjan kivasti sanaan “mauton”. Pöljä juoni, huonosti ohjattu, kivahkot taistelut ja kammottava dialogi. Ei kiva. Edes päähahmoplikka ei ollu kovin kuuma, vaikka kyllä nyt senverran pitäis hahmosuunnittelijan ymmärtää. Eikä tisseista puhuminen kyllä nosta pisteitä, vaikka onhan se kiva, kun yritetään. Jotenkin tollaset päähahmot, jotka vähintään puoli kautta jauhaa “I CANT DO THIS OMFG” aiheuttaa suurta ragea. Lopulta sarja meni siihen pisteeseen, ettei edes yhtäkkinen ihana Miyki Sawashiro pystynyt sitä äänellään pelastamaan. En lämmennyt.

Seitokai no Ichizon on kyllä jonkunlainen epähauskan ruummiillistuma. Enkä vieläkään tajua, millä energioilla katsoin tämän loppuun. Ei niin huono kuin 11eyes, muttei paljoa parempikaan. Itkettävän huonot jutut, juustoiset draamat ja yhteen luonteenpiirteeseen rajoittuvat hahmot ei kertakaikkiaan saa mua lämpeämään, vaikka osa parodioista oli ihan osuvia ja paikallaan. Jutut oli niin huonoja, etten edes muistanut itkeä verta Studio DEENin keskinkertaiselle animoinnille. Ei naurata, pojat.

Tässäkö se kausi sitten oli? Olipa HUONO. Paras arvosana oli 8/10 ja se meni Trapezelle, Darker than BLACKille (koska Suou) ja Aoi bungakulle (noussee ysiin jahka uudelleenkatson viimeiset kaksi jaksoa), mutta toisaalta päästiin myös eeppiseen 4/10:een (11eyes) ja peräti kolmeen vitoseen (Nyan koi!, Seitokai ja Blacksmith). Natsu no Arashi mennee välimaastoon ollen kauden lähes parhaimmistoa. Ei vakuuta.

“Onneksi uusi kausi tulee olemaan paras koskaan!” sanoi moetyttö ja oli väärässä.

Sitten talvikausi 2010. Ajattelin alottaa ihan vidust sarjoja, koska kirjotuksetkin on ovella ja muuta hauskaa. Osa sarjoista on sentään lupaavia, vaikka harva tuskin aikuiseksi niistä koskaan kasvaakaan. Kauden suurin ongelma minulle on Crunchyroll, tuo animebisneksen uudistaja, koska käytännössä se mulle tarkottaa vain hyvälaatuisten HD-fansubien puuttumista. Toki Horriblesubs on, mutta Crunchyn kuvanlaatu, josta Horrible rippaa, ei koskaan yllä oikean telkkari, tai varsinkaan bluray HD:n tasolle. Tuskin se nautintoa nyt liikaa syö.

Baka to Test to Shoukanjuu eli Idiootit, kokeet ja Summoning vihdoin lvl99. Tai jotain.

Sijoittuu kouluympäristöön, jossa oppilaat laitetaan luokkiin kykyjensä perusteella. A-luokkalaisilla on täten hienosto-luxus-luokat ja kaikki, mitä koululta voi toivoa, ja F-luokkalaisilla ränsistyneet kopperot, jossa pulpetitkaan ei pysy kasassa ilman liimaa. Ja meidän sankarimme ovat tietysti F-luokkalaiset. Koulussa on kuitenkin sääntö, että hassuilla virtuaali-chibi-pokemon-otteluilla voi saada ylemmän tason oltavat, jos luokka voittaa toisen. Taisteluvoimat vaan riippuvat koetuloksista – jotka meidän F-luokalla on aika ala-arvoiset.

Varsinainen yllättäjä, sillä paperilla sarja näyttää erittäin tyhmältä. Onneksi se pisti kuitenkin paremmaksi, ja oli vielä vähän typerämpi, eli nyt ollaan siis sen kuuluisan niin-pöljä-että-hassu -osaston äärellä. Osastosta puheenollen, en edelleenkään usko, että kärkisijaa tässä lajissa tulee kukaan Seto no Hanayomelta viemään. Siinä vasta pöljistä pöljin. Masa-san~ Okei, eli takaisin aiheeseen. Ensisekunneista asti nähdään, että Baka to Test näyttää hyvältä. Sen on ohjannut sama mies, joka teki edellisessä postauksessakin mainitun Ef -sarjan, joka vie edelleen ehkä tyylikkäimmän animesarjan tittelin, jos rehellisesti puhutaan. Baka to Test lähtee kuitenkin visuaalisesti vähän eri teille ja tuo silmille pastellivärejä, hassuja tekstuureita, chibejä, söpöjä tyttöjä ja eeppisiä posetuksia – kaikkea, mistä hyvä sarja koostuu. Idea vaikuttaa tarpeeks typerältä toimiakseen ja ohjaajan omaleimainen tyyli tukee sitä ja tuo uutta sävyä, jollaiseen ehkä keskiverto-DEEN-ohjaaja ei pystyisi. Lupaava pala, jatkossakin varmasti tsekkailen.

Dance in the Vampire Bund eli Tanssi vähäpukeisen lolivampyyrin kanssa. Tai jotain.

Nuoreltanäyttävä vampyyrien hallitsija Mina Tepes on päättänyt ottaa asiakseen ihmisille vampyyreiden olemassaolosta informoimisen. Ja jotain. En tiedä enempää, senverran ykkösjaksosta selvisi. Ilmeisesti kovaa politiikkaa ja täpäriä tilanteita. Shaft-sarjassa vai : DDD

Eli päivän Akiyuki Shinbou, jota ei yllättäen huomaakaan mistään. Suuri pettymys kaltaiselleni fanipojalle. Koko pilottijakso oli vähän laimea, mutta olen kuullut mangasta paljon hyvää ja ykkösjakso oli ilmeisesti enemmän filleri kuin jakso, eli ehkä kakkosessa jo tapahtuu! Sitä odotellessa, sillä SHAFT tuskin kehtaa pettää!

Durarara!! eli DRRR eli PÖRRR. Vai mitä tuo DRRR on tarkoittavinaan?

Coolia menoa Japanin sykkivässä ytimessä. Päätön moottoripyöräilijä verottaa tuhmureita ja mukaan ilmeisesti vedetään kasa söpöjä nuorukaisia. Voi näitten pilottien kanssa.

Mulla on aika kovat odotukset tätä sarjaa kohtaan, koska Baccano! oli niin mainio. Alotusjakso nyt ei ollu varsinaisen koukuttava, mutta ihan katsottavan oloinen startti ja hahmot vaikutti ihan sympaattisilta. Kissankorva-päätönratsumies oli myös kiinnostava olento, ja pirun COOL. Mitä tästä nyt voi sanoa? En pitäisi tätä lupaavana jossei Baccano!, mutta kahdeksastoista aistini sanoo, että tämä tulee olemaan tiukkaa kamaa. (Toisaalta ohjaaja teki myös Natsume Yuujinchoun, jonka kakkostuotantokautta en saa ikinä katsottua, koskas Zzzz…)

Hidamari Sketch x tähtitähtitähti

Hidamari Sketch palaa taas, eikä mikään ole muuttunut – paitsi Hidamari-asuntolaan muuttaa kaksi uutta tulokasta!

Hidamari sketch on ennallaan. Se on edelleenkin sitä tasokasta slice-of-life -komediaa, mitä se on aina ollutkin. Uusista tulokkaista on vaikea sanoa vielä mitään, mutta ihan lupaavalta vaikuttaa. Hidamari toimii myös HD:nä yllättävän hyvin, vaikka liikkeen animointia olisi voinut olla enemmänkin. Vaikea tästä muuta on sanoa, hyvältä tuntuu.

Ookamikakushi

Hiroshi on nuori emopoika, joka muuttaa uuteen kylään. Kylässä kaikki tuntuu pitävän hänestä ihan mahdottomasti jostain oudosta syystä, eikä kylän vanhaan osaan saa mennä. Mitä piileekään kyläläisten hymyn takana ja miksi Hiroshin luokkakaveri yllättäen “muuttaa pois”?

Tässä vähän-ku-muttei-ihan-Higurashissa on paljon potentiaalia. Tollasella settingillä saa ihmeitä aikaan, etenkin kun legendaarinen Ryukishi07 on kirjoittanut sen. Todennäkösesti sarja kuitenkin floppaa totaalisesti ja se alkaa jakamaa ihmisiä kahtia niihin, joilla on aivot ja eivät pidä sarjasta, ja niihin joilla ei ole ja pitävät. Nyt kaikki on vielä hyvin ja on ilo nähdä Ryukishin juttuja vähän laadukkaammallakin animoinnilla. Lupaava, mutta helposti menee metsään.

Sora no Woto eli Military K-on!

Söpöt moetytöt pitävät armeijassa soittokuntaa. Tai jotain. Torvea soitetaan kumminkin.

Vertaus K-on!iin on helppo tehdä, mutta se ei ole kyllä ihan täsmällinen. Hahmot toki näyttää aivan samalta, mutta toisaalta ei se ihmekään ole, veikkaisin, että K-on! tulee jatkossakin vaikuttamaan jonkulaisena hahmodesignien trendsetterinä, koska se, no, myy vitusti. Toisaalta setting on hyvin erilainen ja sarjassa on potentiaalia olla jopa enemmän, kun K-on! pystyy olemaan, mutta riskejä on otettava. Ykkösjakson pantsu ei vielä ole se kaivattu riski, mutta jos A-1 pelaa korttinsa oikein, tästä tulee hitti. Toivotaan, että sarja lunastaa odotuksensa, koska se vaikuttaa hyvältä.

Niin, sellainen kausi tulossa. Tokihan vielä alkamattomista löytyy takuukultainen Nodame Cantabile Finale sekä pientä kohuakin aiheuttanut Katanagatari. Jälkimmäistä tulen varmaan postailemaan oikein episodipostaus-tyylillä, koska sarja vaikuttaa visuaalisesti lupaavalta ja onhan sen kirjottanut NisiOisin. Eli se voi vaikka olla hyvä.

Ainiin, tietysti tulossa on myös kuulemma lisää LEGEND OF KOIZUMIA FUCK YEAH

Loppuun tietysti Mina Tepes Dance in the Vampire Bundista.

Härregüüd kuinka pitkä postaus tästäkin tuli! Pikainen katsaus muuttukin eeppisen pitkäksi postaukseksi ja kellokin kulki taas kolme tuntia! Not as planned! Sain sentään postin kirjotettua, vois seuraavaks rustailla vaikka Mind gamesta, kun oli sangen mielenkiintonen kokemus. Laittakaahan kommettia ja sillai!

Silmäorgasmien äärellä (osa 2)

Jep jep! Edellisen postauksen eteerisesti listaileva meininki jatkuu!

Mietin tässä välivaiheessa, notta pitäiskö sitä jonkulainen punainen lanka tai idea hankkia tähän postaukseen. Tulin siihen tulokseen, että ei tarvi, menkööt nyt näin, analysointitaidoiltani olen edelleen kahdeksannella luokalla. Pitemmittä puheitta Kyoto animaation äärelle!

Kyoto animation on hemmetin hyvä studio. Sen jälki on aina poikkeuksellisen hyvää ja tuoreen näköstä, tarinat on hyviä ja kaikki pelittää paremmin kuin millään normaalilla studiolla. Visuaalisesti se on poikkeavaa siksi, että nyt kyse ei ole siitä, että taiteellinen anti jotenkin veisi huomion pois itse tarinoista – tällä kertaa animaatio ja visuaalinen ilme on tehty erittäin tyylikkäällä tavalla tukemaan tarinankehitystä niin, että sen upeuden huomaa vasta, kun katselee Kyoton tuotteen jälkeen jonkun muun studion tuotteita. Etenkin Studio DEENin valjut värimaailmat ovat niin kaukana Kyoanin varkain upeista kuvituksista. Toisaalta Kyoanilla on takanaan myös upea liikeanimointi, eli pelkästä taustojen hienoudesta ei ole kyse.

Air oli kuulemma aikoinaan vuonna 2005 jotenkin spektaakkelimainen ulkoiselta olemukselta. Vaikka se nyt ei uushomolle välttämättä siltä näytäkkään, on myönnettävä, että komeaa jälkeä. Silti uudemmat vie voiton – erityisesti uudemmat Key-adaptaatiot jollain tavoin todella loistaa ulkoiselta olemukseltaan, mutta yksittäisiä kuvia katselemalla ei välttämättä huomaa mitään erikoista. Siihen juuri perustuu Kyoanin taika. Ja Haruhin legendaarisen Endless eightin kuvatarjonnasta voisi kirjottaa vaikka kuusi postausta, on nimittäin kiehtovaa nähdä millaisia eri ratkaisuja eri ohjaajat ovat tehneet samalle pätkälle.

Yllättäen nyyhkydraamaromanssi True Tears onnistuu samassa, missä KyoAnin teokset – se on visuaalisesti hyvin näyttävä, mutta piilotetusti. Se ei mässäile kuvaelementeillä kuten vaikka ef tai käytä värejä kuten Shinkai Makoton teokset. True tears on oikeastaan hyvin realistinen, niin juoneltaan, teemoiltaan kuin ulkoasultaan. Taaskaan satunnaisia otoksia tarkastelemalla ei välttämättä huomaa mitään kiinnostavaa, mutta kokonaisuus toimii hälyttävän hyvin.

Jos kuluvalta kaudelta pitäis valita lähimmäksi silmäorgasmia pääsevä teos, se olisi varmaan Aoi bungaku. Se toki haiskahtaa tavallista enemmän Madhouselle tyypilliselle jättimegabudjetille, mutta on sillä muitakin avuja.

Ensimmäisen arkin animaatio on kiinnostavaa. Se on väreiltään hyvin synkkään tarinaan sopien erittäin tummaa ja harmaata, mutta kiinnostavaa siitä tekee se tapa, jolla koko arkki on vedetty johonkin todella outoon sumuun. Oikeastaan tarkkaa kuvaa ei juuri edes ole, vaan kaikki on oudon blur-kiilto -hässäkän takana ja vie itse tarinaa entistä härömmille seuduille. Häiritsevä katsoessa, mutta toisaalta erittäin kiinnostava ja onnistunut veto – tyyli ei takuulla olisi sopinut oikein mihinkään muuhun, joten riski kannatti ottaa, kun tilaisuus tuli. No longer humanin maailma on ruma, inhottava ja harmaa. Sumuun verhoutunut.

Kakkosarkissa tyyli taas muuttuu täysin, jopa niin, ettei sarjaa millään erota enää samaksi. Toisaalta samaa sarjassa onkin vain nimi ja synkeät teemat. Kakkosarkin jännittävin puoli onkin se, miten sisältä hyvin synkkä ja ahdistava tarina on verhottu värikylläiseen maailmaan ja hassuihin hahmodesigneihin. Kontrasti on hämäävä, ja ensisilmäyksellä toista tarinaa saattaa jopa pitää hassunhauskana romanssinkaltaisena tarinana. Vaikka se onkin jotain aivan muuta. Tähän kaksi jaksoa sisältävään pätkään lienee silti kulunut käsittämätön määrä rahaa, ja jälki on taatusti sen mukaista, eli hienoa.

Ja sitten on kolmas arkki, joka on tavallaan jonkinlainen välimuoto kahdesta edellisestä, taipuen silti selkeästi värikylläisemmäksi kuin ensimmäinen. Toisaalta tarinakaaren kahden jakson sisäisetkin erot on huomattavia – ensimmäinen puolisko on värikylläisempi, kun jälkimmäinen synkeä, välillä jopa ahdistava tunnelmaltaan. Hyvin kiehtova tapa tarinankin kannalta, mutta sen selittäminen sarjaa tuntemattomille on vaikeaa. Katsokaa ja hämmästelkää.

Ja sitten on Mushishi. Omissa silmissäni Mushishi on jonkulainen täydellisen sarjan vastike, ja on selvää, ettei sitä statusta saada ilman visuaalista panostusta.

Mushishissa luonto on kaunis, ja kun siihen lisätään sarjan omat fantasia-vibat puhutaan jo suuremman luokan hienoudesta. Jos tyyliä jotenkin pitäisi kuvailla, niin sana olisi ehkä seesteisen tyylitajuinen. Mushishissa ei mässäillä eikä kikkailla, vaan sen tapa esitellä luontoa on lähempänä valokuvaa kuin animaatiota. Tyyli on totaalisen upea, ja sopii vakavahenkiseen matkakertomukseen niin upeasti, että koen pakottavaa tarvetta postailla parisataa kuvakaappausta sarjasta. Ei ehkä näyttävin ikinä, mutta tuo samanlaista tasapainoista tunnelmaa kuin sarja muutenkin.

Jos puhutaan positiivisella tavalla visuaalisesti erottuvista sarjoista, mieleeni tulee kaksi vaihtoehtoa – Mononoke ja Tekkon kinkreet.

Näitä kahta on vähän vaarallista niputtaa yhteen, koska niissä ei kertakaikkiaan ole tyylillisesti mitään muuta samaa kuin se, että ne erottuvat keskivertoanimesta nimenomaan edukseen. Mononoke pohjautuu enemmän vanhoihin japalandialaisiin malleihin, kun taas Tekkon kinkreet on länsimaisemman näköinen (no, ohjaajahan ON amerikkalainen) ja urbaanimpi.

Mononoken tyyli on todella outo. Niin outo, etten ole edelleenkään varma, että vihasinko sitä siksi, että se vei kaiken huomion Mononoken muilta avuilta, vai rakastinko sitä siksi, että se oli silmiähivelevän upean näköinen. Tässä tapauksessa persoonallisuus on vain plussaa, eikä vähiten kaikkien aikoinen tyylikkäimmän päähahmodesignin takia. Mononokea katsellessa kuvaruutu täyttyy yksityiskohdista, väreistä, koukeroista, hässäköistä ja rumista otuksista. Silti kaikki on pidetty tyylitajuisesti kasassa ja Mononoken visuaalinen anti onnistuu tukemaan sarjaa ja olemaan tarvittaessa todella kaunis ja tarvittaessa todella inhottava. Se on poikkeuksellinen kyky animesarjalle. Samoilta tekijöiltä tällä hetkellä airaava Trapeze ei sekään ihan keskivertoanimea ole ylikirkkaine psykedeelisine värimaailmoineen. Alin kuva Trapezea, muut Mononokea.

Kuten jo sanoin, Tekkon Kinkreet on eritavalla hieno. Se sijoittuu kaupunkiympäristöön ja se kaupunki on toteutettu Studio 4°C:n tapaan hyvin monipuoliseksi ja eläväiseksi kaupungiksi. Elokuvabudjetin takia yksityiskohdissa ei ole tarvinnut säästellä ja kuvattu maailma on erittäin hieno ja pseudo-realistinen. Hahmodesignit on vähän länsimaisia muistuttava, mutta tyylikkäämpi ja koko paketti kruunataan vauhdikkailla kamera-ajoilla ja tyylitajuisella toteutuksella niin elokuvaelämys on valmis juonesta huolimatta! Todella karu, mutta samalla eloisa ja kiehtova.

Tässähän näitä nyt oli aimo lista laidasta laitaan erilaisia upeita taide-elämyksiä. Animaatio kerta kaikkiaan mahdollistaa ihan toisenlaisen visuaalisen annin verrattuna live-actioniin ja se on yksi suuri syy siihen, miksi juuri anime. Jos joku näistä sarjoista on katsastamatta, suosittelen hyvin lämpimästi – yhtäkään huonoa sarjaa en tässä maininnut, sillä mitä ilmeisimmin annan ulkoasun vaikuttaa lopulliseen mielipiteeseeni animesta enemmän kuin sallittua on. Toivottavasti nämä postaukset antoivat jollekin hyvän syyn katsoa mainittuja sarjoja tai tutustua niihin edes ulkoasun takia.

Sivumainintana täytyy todeta muutamia sarjoja, jotka jäivät pois: Seirei no Moribito (tyylikäs, muttei niin persoonallinen. Hienoja vuorimaisemia!), Letter bee (hieno yhden värin sarja), Kaiba (hyvin persoonallinen, muttei oikeasti niin kovin hieno), First squad (Monin tavoin upea visuaalisesti, mutta muuten aivan joutava).

Monet muutkin olisivat ehkä ansainneet tulla listalle, mutta siitä kerrot SINÄ. Toivoisin siis ehdotuksia sinun mielestäsi visuaalisesti upeista sarjoista, jotka kannattaisi tarkastaa edes sen ominaisuuden takia! Noname-bloggaajan tarvitsee vaatia kommentteja niitä saadakseen, joten nyt minä vaadin!

Yllättävän rankkaa muuten sopivien kuvien etsiminen! Todella aikaavievää ja tätä yhtä pienitekstistä random-postaustakin kirjotellessa käytin yhteensä kuutisen tuntia aikaa. Jesus sentään! Enpä olisi itsestäni uskonut.

Silmäorgasmien äärellä (osa 1)

No johan, postin kirjoittaminen meinaa venyä pitkin öitä, joten laitetaan kahdessa osassa.

Hah, edellisestä postauksesta onkin jo vierähtänyt yli viikko, joten kursitaas kasaan uutta viestiä! Tänään ajattelin esitellä muutamia visuaalisesti sykähdyttäviä sarjoja. Erityisesti niitä, jotka muuten ovat ehkä vähän onttoja, mutta silmäkarkkinsa takia nousevat kärkisarjaan ja sarjan juonikin alkaa tuntua hyvältä.

Ensiksi on todettava, että en ymmärrä visuaalisista taiteista mitään. Värisilmäni on kömpelö, omat taiteilut erittäin rumia ja sommittelusilmäni nollissa. Tunnistan silti kiitettävän hyvin, jos vastaan tulee ruma teos. Se, että erotan kauniin keskiverrosta vaatii jo toisenlaisia toimenpiteitä – se vaatii niin sykähdyttävää kauneutta, että juntimpikin kyynelehtii. Lisäksi täytyy todeta, että animen puolella olen täysi newfag – vanhat animet näyttävät todella rumilta. HD-julkaistuilla animeilla on lisäksi se etulyöntiasema, että niitten kuvallinen olemus tulee selvemmin näkyviin. Ja mie en tykkää pikseleistä, en sitten yhtään.

Animen visuaalisesta annista puhuttaessa hämmästyttävän usein huomaa, kuinka iso budjetti vaikuttaa positiivisesti lopputulokseen. Oikeastaan nollabudjetin kauniita teoksia ei edes ole, tai ainakin ne ovat vältelleet onnistuneesti katsettani. Kalvoanimaatiot yhdistettynä kuppaseen kuvanlaatuun on tietysti jo oletuksena huono yhdistelmä. VHS, lol. Silti ei voi sanoa, että suuri budjetti takaisi laatua – tietysti se vaatii myös osaavia taiteilijoita, eikä kaikilta studioilta välttämättä niitä löydy, kun taas pienemmän budjetin mestoilla niitä saattaa pursuilla. Vielä osaavat taiteilijatkaan ei takaa sitä, että kuva-anti olis persoonallista. Se vaatii jo suuremman luokan taidejumaluutta. Ja siitä juuri nyt on kyse.

Kun ihmisiltä kyselee näyttävintä animea, monille vastaus on ihan selvä – Shinkai Makoto. Ja syystä, todellakin. Shinkailla on hyvin persoonallinen ja värikylläinen tyyli tehdä yksityiskohtaista ja henkeäsalpaavalla tavalla näyttävää animea. Se pätee kaikkeen, mitä hän on julkisesti tehnyt: molemmat hänen kokopitkät elokuvat ovat koko pituudeltaan upeaa silmäkarkkia kohtaus kohtaukselta (oikealla yllä kuva Beyond the Cloudsista), lyhyempi Voices of the Distant star jatkaa samaa mallia, mutta pelkistetymmin (pienemmällä budjetilla?). Jopa hänen yhden vaivaisen minuutin kestävä Neko no Shuukai -pätkänsä (vasen kuva yllä) Ani*Kuri -sarjassa on vaikuttavan näköinen, vaikka itse tarina on yksinkertainen ja lapsekkaalla tavalla veikeä. Koko animebisneksen ehkä komein yksittäinen teos lienee silti herran uusin 5 Centimeters per second (kuva alla). Shinkain katsominen blurayna jättitelkkarista lienee useammankin silmäorgasmin arvoinen suorite.

Shinkaista puheenollen myös ef – a tale of memories/melodies on TV-animeksi hämmästyttävän näköinen. Yllämainittu Shinkaihan teki ef-sarjan taustat, muttei sarjan visuaalinen anti siihen lopu. Ef on koko kestoltaan hyvin näyttävä, mutta myös hyvin kokeellinen sarja. Visuaalisia kikkailuita ei todellakaan ole säästelty, mutta jokainen joka SHAFT-sarjaan tarttuu joutuu kikkailua joka tapauksessa kestämään – ef:ssä häröily on toteutettu äärimmäisen tyylitajuisesti ja kauniisti. Välillä hyvin pelkistettyä, välillä äärimmäisen huoliteltua ja tarkkaa. Välillä mustavalkoista, välillä kirkkain värein koristeltua. Välillä mennään jopa todella häiritseviin sfääreihin, kun molemmat tuotantokaudet sisältävät minuutteja kestävän rage-kohdan, jossa ruutu alkaa hiljalleen täyttyä tekstistä, jolloin kohtaukseen tulee todella outo ja jopa inhottava tunnelma. Pääosin ef tarjoilee silti nimenomaan värikästä ja huoliteltua kuvaa kikkailujen kera.

Ef-sarjasta on helppo jatkaa saman studion muihin tuotteisiin. SHAFT on nimittäin profiloitunut tavallista härömmän kaman tuottajana, ja tätä alleviivaa kyllä yksi jos viideskin sarja. Lukuunottamatta efiä SHAFTin häröily voidaan katsoa ohjaajan syyksi: Shibou Akiyuki on vastuussa kaikista studion uudemmista animeista ja hänen tyyliinsä kuuluu nopeat leikkaukset, visuaalinen leikkiminen esimerkiksi stop-motionia tai live-actionia hyödyntäen ja vastaavat poikkeukselliset tyylit. Toisaalta monien mielestä se on myös SHAFTien suurin ongelma – samanlaista tyyliä noudattaakin sitten kaikki studion sarjat. Sarjakohtaiset erot ovat kuitenkin tarpeeksi suuria miellyttämään minua, koska itse en ole koskaan kokenut Shibouta ongelmaksi – lähinnä päinvastoin: Hidamari Sketch todennäköisesti joutuisi henkiseen romukoppaan tylsänä elämänviipaleena, mutta SHAFTin ja Shinboun yhteistuotannon ansiosta sarjaan tulee ihan uudentyyppistä särmää.

Kaiken pahan lähtökohta on todennäkösesti poliittisesti epäkorrekti komediasarja Sayonara, zetsubou sensei! Pitkälti puheohjelmaisen luonteensa takia se kaipasikin kikkailua taustalleen: liitutaulut täyttyivät oudoista kommenteista ja referensseistä, taustalla tapahtuu kokoajan jotain pientä ja välillä koko animointityyli vaihtuu esimerkiksi paperisilppuanimaatiota muistuttavaksi tai retrohenkiseksi.

Häröilyn määrä Epätoivon opettajassa on toki kasvanut uusien tuotantokausien myötä. Alussa se oli enemmän kokeilua, nykyään se on jo SHAFTille vakiintunut tapa. Pani poni dashissa homma vietiin vielä vähän pidemmälle, ja joka neljäs sekunti tarjoiltiin referenssiä, nopeaa leikkausta, referenssiä, referenssiä, viittausta, avaruusolento, referenssi ja behind-scenes -otos, jollon oltiin jo överin äärellä. Uudestaan SHAFTin häröilytyyli nosti päätään tämänvuotisissa Maria+Holicissa ja Bakemonogatarissa, joista jälkimmäinen on visuaalisesti erittäin tyylikäs ja ehdottomasti maininnan arvoinen.

Bakemonogatari on täynnä tuttuja SHAFT-kliseitä, mutta toisaalta se on niistä huolimatta jotenkin seesteisen ja hallitun oloinen. Oudoimmillaan se on alkujaksoissa, ja loppujaksoissa häröilyn puute saattaa olla pelkästään aikataulullinen asia – kaikki sarjan kymppijakson nähneet tietävät nyt, miltä keskeneräinen animejakso näyttää. Toisaalta animointia on sarjassa aika vähän ja yksittäisiä slideshow-henkisesti esiteltyjä kuvia taas enemmän. Välillä ruutuun taas välähtää vain tumma ruutu ja teksti “black” tai vastaava punaisena. Kyse on taas dialogivetoisen ohjelman visuaalisella lämmittämisellä ja Bakemonogatarissa se toimii hävyttömän hyvin. Animaatiolla saa kikkailla, kun sen tekee taidokkaasti ja tyylitajuisesti. Toisaalta on ehkä vähän arveluttavaa täyttää ruutua jatkuvasti välähtäen tekstillä, kun sitä ei millään voi kukaan keretä lukemaan. Ehkä ei ole tarkoituksaan.

Jatkuu siis toisena päivänä, pahoitteluni. En ole vielä puoliakaan maininnut niistä, joita halusin, joten jatkoa on taatusti tiedossa. Itselläni kun on tapana kirjotella postaukset suoraan tänne wordpressiin ja aina kerralla – käsittääkseni fiksumpaa olisi ottaa teksti talteen, kirjoittaa se loppuun ja julkaista sitten, mutta menkööt näin tälläkertaa. En kuitenkaan koskaan kirjottaisi tekstiä loppuun, jos sen julkaisematta jättäisin, nyt on sentään paineita, kun otsikossakin lukee “osa 1″.

This revenge will ferry you to hell

Want to try dying this once? Kyllä, on taas rehellisen animuarvostelun aika. Tänään piinapenkkiin joutuu Jigoku shoujo, tuttavallisemmin Hell girl.

Tasan kello kaksitoista yöllä on mahdollista päästä nettisivulle, joka lupaa kostaa puolestasi, kun syötät kostettavan nimen. Saat salaperäiseltä Enma Ai -tytöltä olkinuken, jolla on punainen nauha kaulan ympärillä. Nauhaa vetämällä kosto toteutetaan, ja kostettava lähetetään suoraan helvettiin. Kuitenkin kirouksessa avautuu aina kaksi paikkaa helvettiin – myös kostaja joutuu sinne, mutta vasta oman kuolemansa jälkeen. Näistä eväistä on rakennettu psykologinen kauhusarja, Jigoku shoujo, jonka pääosassa on mysteereihin verhottu Enma Ai apulaisineen, sekä yksinhuoltajamies tyttärensä kanssa.

Sarjan suurimmat ongelmat huomaa heti muutaman jakson päästä – sarja toistaa itseään. Sanasta sanaan, kuvasta kuvaan tietyt teemat toistuvat joka jaksossa. Monista geneeristä poikiensarjoista tuttu Monster of the week -kaava vaihtuu Ilkimys of the weekiksi, kun joka jaksossa esitellään yksi raukkaparka, ja hänen elämästää helvettiä tavalla tai toisella tekevä ilkimys. Ei ole kauhen nautittavaa katsella ensin sitä puolta jaksoa, kun jotain pientä tyttöä tai vastaavaa kiusataan erilaisilla inhottavilla tavoilla, lohdutuksena vain se, että lopussa ilkiö todennäköisesti joutuu helvettiin. Sarjan animoinut DEEn kun on hoitanut homman epätyylikkäästi kotiin, ja joka jakson kohokohta, Enma Ain osuus, toistaa hyvin pitkälti samoja kuvasarjoja. Taiteellista näkemystä olisi mahtunut mukaan varmasti enemmänkin, samojen kuvien kierrätys puuduttaa etenkin, jos katselee monta jaksoa putkeen.

Episodinen rakenne alkaa säröilemään vasta vähän ennen kymppijaksoa, kun yksinhuoltajareportteri Hajime alkaa kiinnostumaan mystisestä Helvetin tytöstä, ja Enma Ain ja Hajimen tyttären Tsugumin välille syntyy mystinen yhteys, joka sallii Tsugumin nähdä Enma Ain olinpaikan aina, kun hän on ns. ihmisten maailmassa. Oikeudentuntoinen Hajime haluaa tietää Enma Aista lisää, etenkin syytä koko kosto-operaatioiden toteutukseen. Hajime ja Tsugumi ovat siitä lähtien joka jaksossa mukana, mutta lähinnä taustalla – voisi jopa sanoa, että itse juoni potkaisee itsensä sisään vasta joskus aivan lopussa, jolloin koetaankin sarjan kohokohdat.

Tunnelmiltaan ja teemoiltaan koko sarja ja sen idea on hyvin poikkeuksellinen. Helvetti-teeman takia pohjavire on selvästi surumielinen ja ankea, eikä tilannetta auta yhtään murheellisen synkeä värimaailma, joka sopii sarjalle kyllä kuin nenä päähän. Kiinnostavinta sarjassa on kuitenkin sen moraalinen asetelma – kuka tahansa voi lähettää kenet tahansa helvettiin, jos on valmis menemään sinne myöhemmin myös itse. On toki ajatuksen tasolla ymmärrettävää, että esimerkiksi tytär haluaa tappaa isänsä tappaneen henkilön, mutta tuskin moni voi silti suoralta kädeltä sanoa, että tytöllä on oikeus lähettää tätä helvettiin – etenkin kun suoria todisteita ei välttämättä ole. Välillä homma menee todella käsistä – voiko eläimiä huonosti kohdellutta eläinlääkäriä lähettää helvettiin? Eräässä jaksossa jopa viaton sairaanhoitaja lentää manan majoille – viattomuudestaan huolimatta. Toisaalta lähettäjä ottaa siitä vastuun kompensaation kautta. Helvetti ei kuitenkaan ole kovin mukava paikkaa; ikuinen kärsimys on aika iso rangaistus esimerkiksi taloudellisista huijauksista.

Kaiken keskellä on nuoren näköinen tyttö – Enma Ai, joka hoitaa koko systeemiä. Hän tarjoaa nuken, tarkkailee tilannetta ja lopulta vie uhrin helvettiin. Enma Aista tiedetään vähän, mutta vähän myös opitaan matkan varrella. Hiljainen, tunteensa peittävä tyyppi. Ei erityisemmin nauti työstään, mutta hoitaa sen kunnialla. Synkkä menneisyys. Harmittavaa kyllä, Enma Ain eettisiä näkökulmia työhönsä ei avata ainakaan vielä ensimmäisessä tuotantokaudessa. Vihjataan kyllä, että viattomia hän ei mielellään vie helvettiin, mutta siinä kaikki. Todellisuudessa juuri tähän mystisyyteen perustuu Enma Ain koko viehättävyys. Tai sitten se on se maailman tyylitajuisin hahmodesign (punaset silmät, musta tukka, tollanen otsatukkaleikkaus… olen myyty.)

Sarjan vahvimmat onnistumiset liittyy nimenomaan kohtiin, joissa Enma Ai on mukana. Hänen asuinpaikkansa, jossa on ikuinen iltahämärä ja hänen isoäitinsä jota ei koskaan näytetä varjoa kummemmin. Joki, jossa Ai ennen töitä makailee. Punaiset kukat, joita hänen asuinpaikkansa on täynnä. Koko paikka on tyylikkäästi toteutettu, ja Enma Ai tuntuu siellä hyvin luonnolliselta näyltä. Töihin hän pukee kukkakimononsa ja lentää tulisilla vaunuilla. Kaikki tällaiset pienet tyyliseikat tukee Ain mystisyyttä ja olemusta täydellisesti, ilman että hahmoa persoonana tuodaan katsojalle mitenkään lähemmäs. Se on kiinnostava idea, jonka DEENkin hoitaa tyylikkäästi. Elegantti ja tumma.

Aille vastapainoksi kasattu Hajime hoitaa oman osuutensa tyylillä. Tsugumin avulla hän yleensä löytää paikalle moralisoimaan ennen kuin nauha on vedetty, mutta harvoin onnistuu. Silti Hajime ja Tsugumi tuo sarjaan hyvän nimenomaan inhimillisen kosketuksen, koska muut sarjan ihmiset ovat yleensä joko uhreja tai ilkiöitä. Välimaastossa liikkuva reportterimies sopii Ain luonnolliseksi viholliseksi. Hajimen ja Ain väliin taas astuu Ain apulaiset, nuo helvetistä pelastetut veijarit, jotka jättävät moraaliset osuudet muitten huoliksi ja hoitavat vaan omat hommansa – stalkkauksen, pelottelun ja muun sellaisen rivitoiminnan, mihin jaloa Aita ei oikein voi laittaa. Hauska ryhmä.

Kaikenkaikkiaan Jihoku shoujo on mielenkiintoinen paketti synkähköä fantasiaa. Mistään horror-sarjasta ei voi puhua, vaikka välillä aika karuillakin seuduilla käydään rakkaitten ilkiöittemme kanssa – yleensä heitä nöyryytetään ja heiltä vaaditaan anteeksipyyntöä, jota ei koskaan tule. Enma Ain hahmodesigni oli itselleni ainoa syy alkaa katsomaan tätä sarjaa, ja pienempinä annoksina se toimikin jopa mainiosti. Sarja onnistuu rikkoessaan moraalikäsityksiä rankalla kädellä, mutta epäonnistuu juuri toistavuutensa takia. Kärsivälliselle katsojalle Jigoku shoujo on ehdottomasti katsomisen arvoinen sarja, sillä vastaavaa ei ole.

Loppuun on aiheellista lyödä pieni crossover-kuva, koska puhuin School days -sarjan Itou Makotosta aiemmin hahmorage-artikkelissa.

Vuosi animeharrastusta – mitä jäi käteen?

Tänään aion puhua minusta! On nimittäin sellanen tilanne, että viikko/pari sitten tuli täyteen täysi vuosi siitä, kun ensimmäistä kertaa animea katsoessani koin sellasen fiiliksen, että TÄTÄ LISÄÄ JA PIAN OMFG!

Tänään estraadilla siis minä, minun animeharrastamiseni ja siihen liittyvät jutut!

Löysin animen sattumalta etsiessäni jotain hauskaa oheistekemistä nettipeleissä hengailulle – oli synkkä ja myrskyinen kesäilta vuonna 2008. Hetken irkissä tekemistä kyseltyäni sain linkin Youtubeen ja “Hellsing”-nimisen animesarjan ykkösjaksoon. Olin aina ollut vähän skeptinen animea kohtaan, kuvitellut sen olevan pelkkää noloa teinidraamaa tai ninjailua, ja nyt eteeni lyötiin jotain aivan muuta – Hellsingin TV-animen alotuskohtaus, jossa Alucard vetää helvetin tyylikkäästi aseen povarista ja ampuu naista päähän. Ei ninjoja, ei rakkautta. Pelkkää väkivaltaa. Ahmin koko sarjan aika nopeasti, mutta kuvittelin sen olevan jotain harvinaista herkkua animen saralla.

Varmaan kolmisen kuukautta onnistuin vielä välttelemään lopullista innostumista. Sillon jo halusin tietoisesti löytää nimenomaan animea, sanoin irkissä, että haluan katsoa parhaan mahdollisen animesarjan. Ja mikähän se voisi olla, kun teinipoikapainotteiselta irkkikanavalta kysyy? Kuten jo arvasitte – Death note.

Death note tuntui alusta alkaen joltain aivan muulta. Siinä yhdistyi älykäs ja jännittävä tarina, tyylitajuisesti suunnitellut animehahmot ja koko paketti oli niin hävyttömän tarttuva ja mukaansatempaava, etten koskaan ollut kokenut mitään vastaavaa. Silloin ensimmäistä kertaa tuli se tunne, että tätä minä haluan lisää, tää on mun juttu. Ahmin Death noten silloisilla mittapuilla todella nopeasti (kahdessa osassa) ja janosin LISÄÄ LISÄÄ LISÄÄ.

Alkoi jokaisen fanipojan ja fanitytön supervaihe, joka monissa harrastuksissa on se hauskin – kaikki aiheeseen liittyvä on upeeta ja parasta. Katselin monia sarjoja ja rakastin niitä kaikkia, mm. Fate/stay night (joka ON erittäin hyvä sarja), Zero no Tsukaima (jonka todellisesta hyvyydestä voidaan puhua.. – silloin tykkäsin siitä kovasti), Chobits jne jne jne. Lähinnä todella suosittuja, kaikkein tunnetuimpia sarjoja. Youtube-vaihe alkoi jäämään taakse, torrentit vei niiden osuuden. Huomasin, että animesta puhutaan yllättäen paljon ja yllättävää kyllä lähes joka foorumilla. Suositteluja oli helppo ottaa vastaan, kun kaikki sarjat tuntui niin hyvältä – suosikkeihin kuului Hellsingin, Death noten ja Fate/stay nightin lisäksi esimerkiksi sellasia todella tunnettuja sarjoja, kuin Code geass, Elfen lied ja Full metal Panic. Harrastus oli saanut tuulta siipien alle.

Animeharrastushan on siitä helppoa, että ensinkään se ei nykypäivänä maksa yhtään mitään. Kuka niitä DVDtä muka ostaa? Lisäksi animea on TODELLA ERITTÄIN VITUN PALJON. Vaikka kuinka paljon sitä katsoisi, se ei millään lopu kesken. Kevään puolelle kun käännyttiin, olin katsonu jo parisenkymmentä sarjaa, kaikki muiden suosittelemia ns. supersarjoja, joista kaikki tykkää. En edes vaivautunut etsimään itse mitään, vaan koin alottelevan harrastajan jonkinlaiseksi velvollisuudeksi katsoa ensin tunnetuimmat sarjat päältä pois. Jätin laskuista loputtomat shounenit ja oikeastaan kaikki muutkin yli 26 jaksoa liikaa ylittävät sarjat ja sainkin koottua jonkinlaista anime-yleissivistystä. Pystyin jo keskustelemaan animesta muiden kanssa, kun tunsin lajin jo jotenkuten.

Mihin suuntaan harrastusta sitten voisi laajentaa? Pitkiin sarjoihin? Tuntemattomampiin? Päätin yrittää sarjojen seuraamista japanin tahtiin. Aikaisemmin seurailin vain Clannad ~AS~:a, koska en malttanut odottaa sen loppumista, sekä jotain kautta mukaan napattua Maria+Holicia. Kevätkaudella 2009 alotin jo montakin sarjaa, tein jopa postauksen tänne blogiin siitä. Se oli monella tapaa aika erilainen kokemus – seuraavaa jaksoa oli jännä odotella, fanisubbausryhmät tuli nopeasti tutuiksi ja pysty pätemään jo monissa animeaiheisissakin mestoissa, kun oli itsekin ajan tasalla.

Tätä vaihetta osittain elän edelleen. Airaavien (siis japanin tahtiin tulevien) osuus katseluajoista on nykyään jo neljäsosasta puoleen, vanhojen sarjojen maratoonauksen viedessä loput ajat. Oon koittanu laajentaa vähemmän tunnettuihin sarjoihin, mutta se on vähän sellasta arpapeliä notta tuleeko hyvä vai huono sarja vastaan, kun taas tunnetumpia tsekkaillessa voi olla jo aika varma siitä, että jossain ainakin on onnistuttu. Pidempiä sarjoja nirsoilen edelleen, kaksi pisintä on Monster (74ep) ja juuri vuosipäivän kunniaksi katsottu Legend of Galactic Heroes (110ep). En edes osaa kuvitella katsovani satoja ja taas satoja jaksoja jotain, mikä on ainoastaan “ihan hyvää”, etenkin kun nykyään anime ei ole pelkkää ajantappoa, vaan olen aidosti kiinnostunut näkemään useita ja taas useita hienoja sarjoja – siksi valitsen lyhyemmän.

Mitä harrastuksesta nyt on sitten jääny loppujenlopuksi käteen? Harrastus ei missään vaiheessa ole vielä osoittanut laantumisen merkkejä, joten jotainhan olen siitä saanut. Takana on nyt 45 vuorokautta animea, eli satakunta TV-sarjaa, parikymmentä elokuvaa ja muutamat muut yksittäiset OVA-sarjat tai vastaavat. Suurin osa niistä on sellasta perustunnettua perusanimea. Se, mikä animesta tekee niin FABULOUSia, on ne hienot tarinat ja maailmat – se hetki, kun huomaa täysin uppoutuneensa sarjan lumoon ja maailmaan; huomaa samaistuvansa hahmoihin ja toivovansa heille pelkkää hyvää. Edelleen tahtini on sellainen, että keskimäärin löydän kuukaudessa yhden tai kaksi sellaista sarjaa , joka todistaa, että olen valinnut oikean harrastuksen ja sitä kannattaa jatkaa. Täyden kympin arvoisia superteoksia olen löytänyt vasta seitsemän, mutta uskon, että luku moninkertaistuu vuosien saatossa. Upea harrastus.

Mihin suuntaan tulevaisuudessa voi enää laajentaa? Jättishounenit on jo tuttuja mangana, airaavia tulee katsottua ainakin 8 per kausi ja pitkät sarjat ei enää aiheuta ongelmia. 13-26 jaksoisia perussarjoja tulee katsottua parhaimmillaan pari viikossa. Tilanne on tyydyttävä, mutta pitäisikö johonkin suuntaan kehittyä. Mangaan päin? En ole mikään skannien ystävä, mutta pokkarimuotosia löytyy viitisenkymmentä jo nyt hyllystä, enempään ei ole varaa. Lisää tuntematonta settiä – joku vois suositella hyvää kamaa. Olen vielä nuori ja innokas ja aion ottaa siitä tilasta hyödyn.

Nyt katselemaan solaa! Huomenna tai keskiviikkona vuorossa olisi Jigoku shoujo! Anime on ihanaa ja sitä on paljon.

PS. Blogillani ON lukijoita! Ihanaa, kiitos kaikille, vielä kun kommentoisitte! Tähän voinkin jättää loppuun haasteen, että jokainen tämän viestin lukenut suosittelee kommentilla yhtä tai mielellään jopa useampaa katsomisen arvoista sarjaa, miellään tietysti niitä, jotka voivat päätyä henkilökohtaiselle List of awesomelleni. Jottette suosittele jo katsottuja sarjoja, varmistattehan http://myanimelist.net/profile/Tounis -listaltani josko olen mahdollisesti sarjan jo katsellut! Sielläkin saa heittää kommenttia tai kaveripyyntöä, tykkään niistä!

PSS. Mun blogin saa heittää kaikkien blogrolleihin, ja teen itse sinulle saman, jos kerrot miten!

Iki-ihanaan Bakemonogatarin Sengoku Nadekoon on hyvä lopettaa! Fuwa fuwa.

Ei merkintää tälle viikolle, koska LotGH!

Seuraavalla viikolla kerkee taas katselemaan jotain muutakin, niistä voi sitten blogailla! First squadistakin olis voinut, jos siinä olisi ollut järkeä! No, ensiviikkoon.

83 / 110 ep atm.

Vituttavimmat sankarit

Mitä, me vai?!

Joskus jotain sarjaa katsoessa tajuaa yhtäkkiä tuijottavansa elämää suurempia idiootteja. Nuo limanuljaskat, raukkikset, ääliöt ja mulkvistit täyttävät ruudun yhdessä jos toisessakin sarjassa, mutta sillointällöin tiskiin tulee sellaisia munapäitä, että sarjan jatkaminen tuntuu taistelulta mielenterveyden pysyvyyden ja katoavuuden välillä. Tällaisia sarjoja minulle oli stereotypista haaremisarjaa kiintoisasta näkökulmasta käsittelevä psykologinen epäromanssisarja School Days, tytöille suunnattua muka-shounenia homoimmillaan eli 07-ghost ja kulttiklassikkojen kulttiklassikko, psykologisen mechan pioneeri Neon genesis evangelion.

Näistä kolmesta Koulupäivät ja Uuden ajan evankeliumi ovat kiinnostavia ja jopa hyviäkin teoksia, joissa kammottavat protagonistit onnistuvat turmelemaan koko sarjan viehätyksen. 07-haamun tapauksessa itse sarja on jo melkoista lörtsyä, mutta päähenkilö on sarjan suurin yksittäinen ongelma.

Aloitetaan kesyimmästä, eli 07-ghost:n Teito Klein

Teito Klein on entinen orja, joka armeija-koulutuksessa päätyy konfliktiin korkea-arvoisen henkilön kanssa. Hän pakenee läheiseen luostariin, josta hänet aiotaan napata pois. Onneksi Teitolla on parikin ässää hihassaan!

Teito on ihan kiva hemmo. Ulkoisesti miellyttävä, kaverisuhde kunnossa ja ei kiusaa ketään. Osaa käyttää taika-ristihässäkkäänsä tyylitajuisesti, omaa piileviä supervoimia ja kantaa aina mukanaan sangen söpöä vaaleanpunaista karvapalloa mukana, joka tottapuhuen on hänen parhaan ystävänsä uudelleensyntymä. Miksi hän siis tuottaa niin suurta tuskaa?

Kun Teitolle suunniteltiin persoonaa, alkuperäinen mangaka keksi vain yhden piirteen: sankari. Koko Teiton hahmo elää tämän yhden piirteen varassa, ja erittäin inhottavalla tavalla – Teito ei ikinä tee vääryyttä, vaan on käytännössä katsoen täydellinen persoona. Hän taistelee pahaa vastaan, mieluiten yksin ettei satuta muita. Hän rakastaa epä-isäänsä, kirkon arkkipiispoja ja ystäväänsä niin armottomasti, että on valmis uhraamaan itsensä heidän takia milloin vain. Kerran tai kahdesti hän tekee pahuutta tai sanoo rumasti – silloin kyseessä on Eye of Mikhail, joka välillä ottaa Teiton ruumiin haltuunsa. Kertakaikkiaan Teito on niin käsittämättömän huonosti rakennettu hahmo, että jo hänen naamansa näkeminen ärsyttää! Saa kaverille joskus sanoa rumasti! Aina ei tarvi uskoa kaikkea mitä muut sanoo! Joskus on oikeus olla itsekäs!

Sitten on saman persoonallisuuden piirteen toinen ääripää – Neon genesis evangelionin Shinji Ikari

Shinji on epäsosiaalinen nuorimies, joka joutuu isänsä semi-pakoittamana ohjailemaan EVA-01 mechaa. Shinjia vaan ei huvittais pätkääkään.

Shinji ei oo yhtään kiva tyyppi. Hän on sellanen liian epäsosiaalinen angstimörkö, jonka psykologista olemusta täytyy aina käsitellä kaikissa animeissa. Varsinainen epäsankari, todellinen ärsyttävyyksien ärsyttävyys!

Ikari-kunin persoona on paljon vaikeampi selittää kuin em. Teitokleinin. Shinjillä on ongelmia isänsä kanssa, hän ei tule toimeen oikein kenenkään kanssa, ei juur kavereita, ei oikein mitään elämässä. Hänet silti pakotetaan haluamattaan ohjastamaan mechaa, joka ei mitä ilmeisimmin ole yhtään hauskaa puuhaa. Muutenhan Shinji menisi kivana pirstalaisena, todella huonon itseluottamuksen omaavana hahmona, mutta hän ei oikein tahdo kehittyä missään välissä! Loppumetreillä homma menee jo niin pitkälle, että kun kaikki kaverit ja tutut meinaa kuolla tuskasesti ympäriltä, Shinji menee kyykkyyn ja rupeaa angstaamaan, että ei pysty mihinkään! Niin ehkä oikea ihminen tekisi, mutta fiktiivisiltä hahmoilta moisen raukkamaisen itsensä vihaamisen voi poistaa, joten miksi sitä ei tehty? Hienosti rakennettu persoona ehkä, mutta on oikeasti erittäin ärsyttävää katsella toisen tyhjänpäivästä angstaamista, kun omat suosikkihahmot tekee kuolemaa ja Shinji voisi ne kyvyillään pelastaa, jos viitsisi. Sietämätön nyyppä.

Lopuksi varsinainen paholainen, kaikkien tusina-haaremipoikien kulminoituma ja pettämisen suurekspertti Makoto Itou

Eräänä päivänä kouluun tullessaan Makoto ihastuu tyttöön! Naispuolisen kaverinsa myötävaikutuksesta Makoto alkaa myös seurustelemaan ko. tytön kanssa ja ohessa panee tätä naispuoleista kaveria – ja kaikkia muitakin koulun tyttöjä!

Makoton puolustukseksi täytyy sanoa, että hän tosiaan on kova mies panemaan – hän ei kertakaikkiaan selviä päivääkään ilman, kun on kerran tämän eläimellisen toimituksen makuun päässyt. Mystisellä tavalla haaremien hahmot vetää kaikkia tyttöjä puoleensa, ja Makoto lienee ensimmäinen joka kunnolla ymmärtää ottaa ilon irti tilanteesta…

.. Ja se tekee Makotosta täysin sietämättömän tyypin. Hän pettää kaikkia. Hänellä on tyttöystävä, mutta hän nussii myös kaveriansa. Kaverilleen hän väittää seurustelevansa tämän kanssa, eli siis pitää kahta tyttöystävää samaan aikaan, ja nussii kolmatta, neljättä ja viidettäkin täysin ilman omantunnontuskia. Makoto todellakin on mies, jota ei toivoisi poikaystäväksi kenellekään. Kammottava hyväksikäyttäjä, joka ei koskaan saa tarpeekseen. Onneksi hänet tapetaan. Paras loppuratkaisu ikinä.

Teiton, Shinjin ja Makoton kaltaiset superääliöt ovat onneksi harvassa, mutta animessa ylipäätään miespäähahmot tuntuvat monesti jäävän ontoiksi kuoriksi, joiden tehtävä on olla sarjassa siksi, että seurustelussa kuuluu nyt vaan olla poikakin. Poikkeuksiakin onneksi on ja olisin valmis nimeämään Clannadin Okazaki Tomoyan yllättävän korkealle kaikilla mahdollisilla ihana mies -asteikoilla. Toivottavasti nämä kolme kamaluutta olivat nyt vain erityistapauksia ja anime tulee jatkossakin tarjoilemaan komeita ja ihania miehiä.

Minä ja örkkini

 

Cencoroll ei ole se tyypillinen anime. Se kertoo nuorukaisista, joilla on hallussaan rumat karvaiset otukset, mutta Cencoroll on hyvin kaukana Pokemonista.

Cencorollin takaa löytyy Atsuya Uki, mangataiteilija, joka työsti koko puolituntisen filmin lähes yksinään. Hän käsikirjoitti, suunnitteli ja ohjasi sen yksinään, sekä teki suurimman osan animoinnista itse. Jo sen vuoksi se on vuoden oudoimpia animeteoksia. Indie-animella kun ei ole vakiintunutta jalansijaa lajin vaativuuden ja hintavuuden takia. Sekunnissa on monta kuvaa ja niiden piirtäminen yksin tuskin on kovin hauskaa.

Todellisuudessa Cencorollin tekee oudoksi se itse. Se sijoittuu johonkin rinnakkaistodellisuuteen, jossa on tosiaan outoja otuksia, ilmeisesti useitakin. Suurimmalle osalle jengistä nämä ovat vielä ventovieraita, mutta moisen hämmästelyyn ei jätetä aikaa. Tarinaa ei pohjusteta oikein mitenkään. Päähenkilönä toimii kolme nuorukaista – Tetsu, joka omistaa Cencon; Shuu, joka omistaa parikin otusta ja Yuki, joka vaan sattuu olemaan väärässä paikassa väärään aikaan ja huomaamaan, että Tetsun pyörän satulalla on silmä.

Niin, satulalla on silmä, koska pyörä ei olekaan oikeasti pyörä, vaan ruma karvainen otus muuttuneena pyöräksi! Otushan on tietysti Tetsun Cenco, jolla on kyky muuttua vähän kaikenlaisiin muotoihin. Mikäpä olisi kätevämpi lemmikki, kuin otus, joka vaihtaa tarvittaessa kokoaan, taistelussa muuttuukin valtavaksi nitojaksi ja kotiinlähtiessä varsin mukiinmeneväksi autoksi!

 

 

Shuun örkit ei tämmösiin ihmeellisyyksiin pystykään, vaan ne taistelevat normaalisti lonkeroitten ja massan avulla. Normaalisti! Molempien örkkejä muuten ohjaillaan tukasta törröttävillä töyhtöillä. Tietysti.

 

 

Kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta mistä tämä nyt sitten kertoo? Shuu haluaa viedä Tetsulta Cencon, ja Tetsu taistelee Cencolla Shuun örrejä vastaan. Yuki on aluksi vain sivustakatselija-parkatyttö ilman hassumpaa merkitystä, mutta myöhemmin ottaa jopa ohjat Cencosta. Armottoman meiningin jälkeen tulee yhtäkkiä loppu. Mitä?

Cencorollin suurin ongelma on sen älytön sekavuus. Juonesta ei tunnu oikein ottavan kiinni millään, onhan koko paketti vain tiukat puoli tuntia pitkä, eikä hahmoihin oikein halua päästä käsiksi. Ainoaksi symppishahmoksi jää Yuki, ja sekin lähinnä ihastuttavan ääninäyttelijänsä takia. Vaikea sanoa mitä tekijän päässä on tarkalleenottaen liikkunut Cencorollia kirjoittaessa, mutta tuskin ihan kaikki on ollut kotona. Örkit saavat minunpuolesta mättää toisiaan, kunhan sille annetaan joku syy – esitetyt motiivit on “Cenco syö tollasii örkkei” ja “Mä vaa halun ton Cencon!”. Miksi? Ja mistä nuo örkit edes tulivat? Mistä te ne saitte? Onko niitä enemmänkin? Onko minullekin sellainen?

Visuaalisesti Cencoroll on yhden miehen työksi aika komea. Liikettä riittää, hahmodesignit on hyvin tavallisia, mutta ajaa asiansa ja örkit on rumia, kuten sarjan olemukseen sopii. Värienkäyttö on vähän kankeaa, mutta eipä niitä kaikessa tohinassa jaksaisi jäädä katselemaankaan.

Mitä tästä nyt pitäisi todeta? Aika hämyisää kamaa, mutta väittäisin, että härömmän animen ystävät tästä saattaa tykätäkin! Vähän samantyyppistä indie-henkeä kuin Studio Rikkan teoksissa (Eve no Jikan, Pale cocoon), mutta Rikkalla on sentään vähän järkeä niissä. Virkistävän epäkliseinen tarina kelpaa mainioksi välipalaksi kaiken haaremin ja koulukomedian jälkeen. Aivot voi jättää narikkaan tai säätää ylikierroksille, molemmilla tavoilla Cencoroll on omalla kierolla tavallaan sangen nautittava ja mielenkiintoinen teos, jollaisia toivoisi lisääkin.

Loppuun erittäin tärkeä kuva Shuun örkistä muuttuneena puddingiksi, kun Yuki ottaa siitä vallan.

Ei oo yhtään kivaa!

Ei oo kiva tilanne! On nimittäin sillä tavalla, että ilmeisesti Del rey manga on huomaamattani mennyt siirtelemään Mushishin kahdeksannen voluumin ilmestymistä! Olen kohtuullisen varma, että sen oli tarkoitus ilmestyä vuodenvaihteen tienoilla, helmikuussa tai siinä tienoilla, mutta nyt ne valopäät siellä Del reyllä on keksineet, että se kaikki loput Mushishit julkaistaankin yhtenä tiukkana pakettina heinäkuussa. Mitä ihmeen pelleilyä tämmönen on? Lyödäänkö kaikki loput kappaleet yksiin kansiin, vai julkaistaanko kaikki irralliset volumet vain samana päivänä? Molemmissa tapauksessa on kysyttävä, että miksi? Odotin kahdeksatta jo innolla nähtyäni sen ohimennen mangaputiikissa Ranskassa, heillä se oli nimittäin ilmestynyt jo (ja muutkin voluumit sisälsi värisivuja, ör). Parempi sisällyttää tohon jöötijulkasuun edes värisivut tai muuta spekiaalia. Julisteita!

Mushishihan on kuitenkin todennäköisesti paras kaupan oleva manga. Haastajaa etsitään.

____

Hyvinä uutisina mainittakoon, että tämän vuorokauden aikana (2. marraskuuta) tulisi uuden Bakemonogatari-episoodin ilmestyä interwebin syvövereihin! Fuck yeah!