Silmäorgasmien äärellä (osa 2)

Jep jep! Edellisen postauksen eteerisesti listaileva meininki jatkuu!

Mietin tässä välivaiheessa, notta pitäiskö sitä jonkulainen punainen lanka tai idea hankkia tähän postaukseen. Tulin siihen tulokseen, että ei tarvi, menkööt nyt näin, analysointitaidoiltani olen edelleen kahdeksannella luokalla. Pitemmittä puheitta Kyoto animaation äärelle!

Kyoto animation on hemmetin hyvä studio. Sen jälki on aina poikkeuksellisen hyvää ja tuoreen näköstä, tarinat on hyviä ja kaikki pelittää paremmin kuin millään normaalilla studiolla. Visuaalisesti se on poikkeavaa siksi, että nyt kyse ei ole siitä, että taiteellinen anti jotenkin veisi huomion pois itse tarinoista – tällä kertaa animaatio ja visuaalinen ilme on tehty erittäin tyylikkäällä tavalla tukemaan tarinankehitystä niin, että sen upeuden huomaa vasta, kun katselee Kyoton tuotteen jälkeen jonkun muun studion tuotteita. Etenkin Studio DEENin valjut värimaailmat ovat niin kaukana Kyoanin varkain upeista kuvituksista. Toisaalta Kyoanilla on takanaan myös upea liikeanimointi, eli pelkästä taustojen hienoudesta ei ole kyse.

Air oli kuulemma aikoinaan vuonna 2005 jotenkin spektaakkelimainen ulkoiselta olemukselta. Vaikka se nyt ei uushomolle välttämättä siltä näytäkkään, on myönnettävä, että komeaa jälkeä. Silti uudemmat vie voiton – erityisesti uudemmat Key-adaptaatiot jollain tavoin todella loistaa ulkoiselta olemukseltaan, mutta yksittäisiä kuvia katselemalla ei välttämättä huomaa mitään erikoista. Siihen juuri perustuu Kyoanin taika. Ja Haruhin legendaarisen Endless eightin kuvatarjonnasta voisi kirjottaa vaikka kuusi postausta, on nimittäin kiehtovaa nähdä millaisia eri ratkaisuja eri ohjaajat ovat tehneet samalle pätkälle.

Yllättäen nyyhkydraamaromanssi True Tears onnistuu samassa, missä KyoAnin teokset – se on visuaalisesti hyvin näyttävä, mutta piilotetusti. Se ei mässäile kuvaelementeillä kuten vaikka ef tai käytä värejä kuten Shinkai Makoton teokset. True tears on oikeastaan hyvin realistinen, niin juoneltaan, teemoiltaan kuin ulkoasultaan. Taaskaan satunnaisia otoksia tarkastelemalla ei välttämättä huomaa mitään kiinnostavaa, mutta kokonaisuus toimii hälyttävän hyvin.

Jos kuluvalta kaudelta pitäis valita lähimmäksi silmäorgasmia pääsevä teos, se olisi varmaan Aoi bungaku. Se toki haiskahtaa tavallista enemmän Madhouselle tyypilliselle jättimegabudjetille, mutta on sillä muitakin avuja.

Ensimmäisen arkin animaatio on kiinnostavaa. Se on väreiltään hyvin synkkään tarinaan sopien erittäin tummaa ja harmaata, mutta kiinnostavaa siitä tekee se tapa, jolla koko arkki on vedetty johonkin todella outoon sumuun. Oikeastaan tarkkaa kuvaa ei juuri edes ole, vaan kaikki on oudon blur-kiilto -hässäkän takana ja vie itse tarinaa entistä härömmille seuduille. Häiritsevä katsoessa, mutta toisaalta erittäin kiinnostava ja onnistunut veto – tyyli ei takuulla olisi sopinut oikein mihinkään muuhun, joten riski kannatti ottaa, kun tilaisuus tuli. No longer humanin maailma on ruma, inhottava ja harmaa. Sumuun verhoutunut.

Kakkosarkissa tyyli taas muuttuu täysin, jopa niin, ettei sarjaa millään erota enää samaksi. Toisaalta samaa sarjassa onkin vain nimi ja synkeät teemat. Kakkosarkin jännittävin puoli onkin se, miten sisältä hyvin synkkä ja ahdistava tarina on verhottu värikylläiseen maailmaan ja hassuihin hahmodesigneihin. Kontrasti on hämäävä, ja ensisilmäyksellä toista tarinaa saattaa jopa pitää hassunhauskana romanssinkaltaisena tarinana. Vaikka se onkin jotain aivan muuta. Tähän kaksi jaksoa sisältävään pätkään lienee silti kulunut käsittämätön määrä rahaa, ja jälki on taatusti sen mukaista, eli hienoa.

Ja sitten on kolmas arkki, joka on tavallaan jonkinlainen välimuoto kahdesta edellisestä, taipuen silti selkeästi värikylläisemmäksi kuin ensimmäinen. Toisaalta tarinakaaren kahden jakson sisäisetkin erot on huomattavia – ensimmäinen puolisko on värikylläisempi, kun jälkimmäinen synkeä, välillä jopa ahdistava tunnelmaltaan. Hyvin kiehtova tapa tarinankin kannalta, mutta sen selittäminen sarjaa tuntemattomille on vaikeaa. Katsokaa ja hämmästelkää.

Ja sitten on Mushishi. Omissa silmissäni Mushishi on jonkulainen täydellisen sarjan vastike, ja on selvää, ettei sitä statusta saada ilman visuaalista panostusta.

Mushishissa luonto on kaunis, ja kun siihen lisätään sarjan omat fantasia-vibat puhutaan jo suuremman luokan hienoudesta. Jos tyyliä jotenkin pitäisi kuvailla, niin sana olisi ehkä seesteisen tyylitajuinen. Mushishissa ei mässäillä eikä kikkailla, vaan sen tapa esitellä luontoa on lähempänä valokuvaa kuin animaatiota. Tyyli on totaalisen upea, ja sopii vakavahenkiseen matkakertomukseen niin upeasti, että koen pakottavaa tarvetta postailla parisataa kuvakaappausta sarjasta. Ei ehkä näyttävin ikinä, mutta tuo samanlaista tasapainoista tunnelmaa kuin sarja muutenkin.

Jos puhutaan positiivisella tavalla visuaalisesti erottuvista sarjoista, mieleeni tulee kaksi vaihtoehtoa – Mononoke ja Tekkon kinkreet.

Näitä kahta on vähän vaarallista niputtaa yhteen, koska niissä ei kertakaikkiaan ole tyylillisesti mitään muuta samaa kuin se, että ne erottuvat keskivertoanimesta nimenomaan edukseen. Mononoke pohjautuu enemmän vanhoihin japalandialaisiin malleihin, kun taas Tekkon kinkreet on länsimaisemman näköinen (no, ohjaajahan ON amerikkalainen) ja urbaanimpi.

Mononoken tyyli on todella outo. Niin outo, etten ole edelleenkään varma, että vihasinko sitä siksi, että se vei kaiken huomion Mononoken muilta avuilta, vai rakastinko sitä siksi, että se oli silmiähivelevän upean näköinen. Tässä tapauksessa persoonallisuus on vain plussaa, eikä vähiten kaikkien aikoinen tyylikkäimmän päähahmodesignin takia. Mononokea katsellessa kuvaruutu täyttyy yksityiskohdista, väreistä, koukeroista, hässäköistä ja rumista otuksista. Silti kaikki on pidetty tyylitajuisesti kasassa ja Mononoken visuaalinen anti onnistuu tukemaan sarjaa ja olemaan tarvittaessa todella kaunis ja tarvittaessa todella inhottava. Se on poikkeuksellinen kyky animesarjalle. Samoilta tekijöiltä tällä hetkellä airaava Trapeze ei sekään ihan keskivertoanimea ole ylikirkkaine psykedeelisine värimaailmoineen. Alin kuva Trapezea, muut Mononokea.

Kuten jo sanoin, Tekkon Kinkreet on eritavalla hieno. Se sijoittuu kaupunkiympäristöön ja se kaupunki on toteutettu Studio 4°C:n tapaan hyvin monipuoliseksi ja eläväiseksi kaupungiksi. Elokuvabudjetin takia yksityiskohdissa ei ole tarvinnut säästellä ja kuvattu maailma on erittäin hieno ja pseudo-realistinen. Hahmodesignit on vähän länsimaisia muistuttava, mutta tyylikkäämpi ja koko paketti kruunataan vauhdikkailla kamera-ajoilla ja tyylitajuisella toteutuksella niin elokuvaelämys on valmis juonesta huolimatta! Todella karu, mutta samalla eloisa ja kiehtova.

Tässähän näitä nyt oli aimo lista laidasta laitaan erilaisia upeita taide-elämyksiä. Animaatio kerta kaikkiaan mahdollistaa ihan toisenlaisen visuaalisen annin verrattuna live-actioniin ja se on yksi suuri syy siihen, miksi juuri anime. Jos joku näistä sarjoista on katsastamatta, suosittelen hyvin lämpimästi – yhtäkään huonoa sarjaa en tässä maininnut, sillä mitä ilmeisimmin annan ulkoasun vaikuttaa lopulliseen mielipiteeseeni animesta enemmän kuin sallittua on. Toivottavasti nämä postaukset antoivat jollekin hyvän syyn katsoa mainittuja sarjoja tai tutustua niihin edes ulkoasun takia.

Sivumainintana täytyy todeta muutamia sarjoja, jotka jäivät pois: Seirei no Moribito (tyylikäs, muttei niin persoonallinen. Hienoja vuorimaisemia!), Letter bee (hieno yhden värin sarja), Kaiba (hyvin persoonallinen, muttei oikeasti niin kovin hieno), First squad (Monin tavoin upea visuaalisesti, mutta muuten aivan joutava).

Monet muutkin olisivat ehkä ansainneet tulla listalle, mutta siitä kerrot SINÄ. Toivoisin siis ehdotuksia sinun mielestäsi visuaalisesti upeista sarjoista, jotka kannattaisi tarkastaa edes sen ominaisuuden takia! Noname-bloggaajan tarvitsee vaatia kommentteja niitä saadakseen, joten nyt minä vaadin!

Yllättävän rankkaa muuten sopivien kuvien etsiminen! Todella aikaavievää ja tätä yhtä pienitekstistä random-postaustakin kirjotellessa käytin yhteensä kuutisen tuntia aikaa. Jesus sentään! Enpä olisi itsestäni uskonut.

Silmäorgasmien äärellä (osa 1)

No johan, postin kirjoittaminen meinaa venyä pitkin öitä, joten laitetaan kahdessa osassa.

Hah, edellisestä postauksesta onkin jo vierähtänyt yli viikko, joten kursitaas kasaan uutta viestiä! Tänään ajattelin esitellä muutamia visuaalisesti sykähdyttäviä sarjoja. Erityisesti niitä, jotka muuten ovat ehkä vähän onttoja, mutta silmäkarkkinsa takia nousevat kärkisarjaan ja sarjan juonikin alkaa tuntua hyvältä.

Ensiksi on todettava, että en ymmärrä visuaalisista taiteista mitään. Värisilmäni on kömpelö, omat taiteilut erittäin rumia ja sommittelusilmäni nollissa. Tunnistan silti kiitettävän hyvin, jos vastaan tulee ruma teos. Se, että erotan kauniin keskiverrosta vaatii jo toisenlaisia toimenpiteitä – se vaatii niin sykähdyttävää kauneutta, että juntimpikin kyynelehtii. Lisäksi täytyy todeta, että animen puolella olen täysi newfag – vanhat animet näyttävät todella rumilta. HD-julkaistuilla animeilla on lisäksi se etulyöntiasema, että niitten kuvallinen olemus tulee selvemmin näkyviin. Ja mie en tykkää pikseleistä, en sitten yhtään.

Animen visuaalisesta annista puhuttaessa hämmästyttävän usein huomaa, kuinka iso budjetti vaikuttaa positiivisesti lopputulokseen. Oikeastaan nollabudjetin kauniita teoksia ei edes ole, tai ainakin ne ovat vältelleet onnistuneesti katsettani. Kalvoanimaatiot yhdistettynä kuppaseen kuvanlaatuun on tietysti jo oletuksena huono yhdistelmä. VHS, lol. Silti ei voi sanoa, että suuri budjetti takaisi laatua – tietysti se vaatii myös osaavia taiteilijoita, eikä kaikilta studioilta välttämättä niitä löydy, kun taas pienemmän budjetin mestoilla niitä saattaa pursuilla. Vielä osaavat taiteilijatkaan ei takaa sitä, että kuva-anti olis persoonallista. Se vaatii jo suuremman luokan taidejumaluutta. Ja siitä juuri nyt on kyse.

Kun ihmisiltä kyselee näyttävintä animea, monille vastaus on ihan selvä – Shinkai Makoto. Ja syystä, todellakin. Shinkailla on hyvin persoonallinen ja värikylläinen tyyli tehdä yksityiskohtaista ja henkeäsalpaavalla tavalla näyttävää animea. Se pätee kaikkeen, mitä hän on julkisesti tehnyt: molemmat hänen kokopitkät elokuvat ovat koko pituudeltaan upeaa silmäkarkkia kohtaus kohtaukselta (oikealla yllä kuva Beyond the Cloudsista), lyhyempi Voices of the Distant star jatkaa samaa mallia, mutta pelkistetymmin (pienemmällä budjetilla?). Jopa hänen yhden vaivaisen minuutin kestävä Neko no Shuukai -pätkänsä (vasen kuva yllä) Ani*Kuri -sarjassa on vaikuttavan näköinen, vaikka itse tarina on yksinkertainen ja lapsekkaalla tavalla veikeä. Koko animebisneksen ehkä komein yksittäinen teos lienee silti herran uusin 5 Centimeters per second (kuva alla). Shinkain katsominen blurayna jättitelkkarista lienee useammankin silmäorgasmin arvoinen suorite.

Shinkaista puheenollen myös ef – a tale of memories/melodies on TV-animeksi hämmästyttävän näköinen. Yllämainittu Shinkaihan teki ef-sarjan taustat, muttei sarjan visuaalinen anti siihen lopu. Ef on koko kestoltaan hyvin näyttävä, mutta myös hyvin kokeellinen sarja. Visuaalisia kikkailuita ei todellakaan ole säästelty, mutta jokainen joka SHAFT-sarjaan tarttuu joutuu kikkailua joka tapauksessa kestämään – ef:ssä häröily on toteutettu äärimmäisen tyylitajuisesti ja kauniisti. Välillä hyvin pelkistettyä, välillä äärimmäisen huoliteltua ja tarkkaa. Välillä mustavalkoista, välillä kirkkain värein koristeltua. Välillä mennään jopa todella häiritseviin sfääreihin, kun molemmat tuotantokaudet sisältävät minuutteja kestävän rage-kohdan, jossa ruutu alkaa hiljalleen täyttyä tekstistä, jolloin kohtaukseen tulee todella outo ja jopa inhottava tunnelma. Pääosin ef tarjoilee silti nimenomaan värikästä ja huoliteltua kuvaa kikkailujen kera.

Ef-sarjasta on helppo jatkaa saman studion muihin tuotteisiin. SHAFT on nimittäin profiloitunut tavallista härömmän kaman tuottajana, ja tätä alleviivaa kyllä yksi jos viideskin sarja. Lukuunottamatta efiä SHAFTin häröily voidaan katsoa ohjaajan syyksi: Shibou Akiyuki on vastuussa kaikista studion uudemmista animeista ja hänen tyyliinsä kuuluu nopeat leikkaukset, visuaalinen leikkiminen esimerkiksi stop-motionia tai live-actionia hyödyntäen ja vastaavat poikkeukselliset tyylit. Toisaalta monien mielestä se on myös SHAFTien suurin ongelma – samanlaista tyyliä noudattaakin sitten kaikki studion sarjat. Sarjakohtaiset erot ovat kuitenkin tarpeeksi suuria miellyttämään minua, koska itse en ole koskaan kokenut Shibouta ongelmaksi – lähinnä päinvastoin: Hidamari Sketch todennäköisesti joutuisi henkiseen romukoppaan tylsänä elämänviipaleena, mutta SHAFTin ja Shinboun yhteistuotannon ansiosta sarjaan tulee ihan uudentyyppistä särmää.

Kaiken pahan lähtökohta on todennäkösesti poliittisesti epäkorrekti komediasarja Sayonara, zetsubou sensei! Pitkälti puheohjelmaisen luonteensa takia se kaipasikin kikkailua taustalleen: liitutaulut täyttyivät oudoista kommenteista ja referensseistä, taustalla tapahtuu kokoajan jotain pientä ja välillä koko animointityyli vaihtuu esimerkiksi paperisilppuanimaatiota muistuttavaksi tai retrohenkiseksi.

Häröilyn määrä Epätoivon opettajassa on toki kasvanut uusien tuotantokausien myötä. Alussa se oli enemmän kokeilua, nykyään se on jo SHAFTille vakiintunut tapa. Pani poni dashissa homma vietiin vielä vähän pidemmälle, ja joka neljäs sekunti tarjoiltiin referenssiä, nopeaa leikkausta, referenssiä, referenssiä, viittausta, avaruusolento, referenssi ja behind-scenes -otos, jollon oltiin jo överin äärellä. Uudestaan SHAFTin häröilytyyli nosti päätään tämänvuotisissa Maria+Holicissa ja Bakemonogatarissa, joista jälkimmäinen on visuaalisesti erittäin tyylikäs ja ehdottomasti maininnan arvoinen.

Bakemonogatari on täynnä tuttuja SHAFT-kliseitä, mutta toisaalta se on niistä huolimatta jotenkin seesteisen ja hallitun oloinen. Oudoimmillaan se on alkujaksoissa, ja loppujaksoissa häröilyn puute saattaa olla pelkästään aikataulullinen asia – kaikki sarjan kymppijakson nähneet tietävät nyt, miltä keskeneräinen animejakso näyttää. Toisaalta animointia on sarjassa aika vähän ja yksittäisiä slideshow-henkisesti esiteltyjä kuvia taas enemmän. Välillä ruutuun taas välähtää vain tumma ruutu ja teksti “black” tai vastaava punaisena. Kyse on taas dialogivetoisen ohjelman visuaalisella lämmittämisellä ja Bakemonogatarissa se toimii hävyttömän hyvin. Animaatiolla saa kikkailla, kun sen tekee taidokkaasti ja tyylitajuisesti. Toisaalta on ehkä vähän arveluttavaa täyttää ruutua jatkuvasti välähtäen tekstillä, kun sitä ei millään voi kukaan keretä lukemaan. Ehkä ei ole tarkoituksaan.

Jatkuu siis toisena päivänä, pahoitteluni. En ole vielä puoliakaan maininnut niistä, joita halusin, joten jatkoa on taatusti tiedossa. Itselläni kun on tapana kirjotella postaukset suoraan tänne wordpressiin ja aina kerralla – käsittääkseni fiksumpaa olisi ottaa teksti talteen, kirjoittaa se loppuun ja julkaista sitten, mutta menkööt näin tälläkertaa. En kuitenkaan koskaan kirjottaisi tekstiä loppuun, jos sen julkaisematta jättäisin, nyt on sentään paineita, kun otsikossakin lukee “osa 1″.

This revenge will ferry you to hell

Want to try dying this once? Kyllä, on taas rehellisen animuarvostelun aika. Tänään piinapenkkiin joutuu Jigoku shoujo, tuttavallisemmin Hell girl.

Tasan kello kaksitoista yöllä on mahdollista päästä nettisivulle, joka lupaa kostaa puolestasi, kun syötät kostettavan nimen. Saat salaperäiseltä Enma Ai -tytöltä olkinuken, jolla on punainen nauha kaulan ympärillä. Nauhaa vetämällä kosto toteutetaan, ja kostettava lähetetään suoraan helvettiin. Kuitenkin kirouksessa avautuu aina kaksi paikkaa helvettiin – myös kostaja joutuu sinne, mutta vasta oman kuolemansa jälkeen. Näistä eväistä on rakennettu psykologinen kauhusarja, Jigoku shoujo, jonka pääosassa on mysteereihin verhottu Enma Ai apulaisineen, sekä yksinhuoltajamies tyttärensä kanssa.

Sarjan suurimmat ongelmat huomaa heti muutaman jakson päästä – sarja toistaa itseään. Sanasta sanaan, kuvasta kuvaan tietyt teemat toistuvat joka jaksossa. Monista geneeristä poikiensarjoista tuttu Monster of the week -kaava vaihtuu Ilkimys of the weekiksi, kun joka jaksossa esitellään yksi raukkaparka, ja hänen elämästää helvettiä tavalla tai toisella tekevä ilkimys. Ei ole kauhen nautittavaa katsella ensin sitä puolta jaksoa, kun jotain pientä tyttöä tai vastaavaa kiusataan erilaisilla inhottavilla tavoilla, lohdutuksena vain se, että lopussa ilkiö todennäköisesti joutuu helvettiin. Sarjan animoinut DEEn kun on hoitanut homman epätyylikkäästi kotiin, ja joka jakson kohokohta, Enma Ain osuus, toistaa hyvin pitkälti samoja kuvasarjoja. Taiteellista näkemystä olisi mahtunut mukaan varmasti enemmänkin, samojen kuvien kierrätys puuduttaa etenkin, jos katselee monta jaksoa putkeen.

Episodinen rakenne alkaa säröilemään vasta vähän ennen kymppijaksoa, kun yksinhuoltajareportteri Hajime alkaa kiinnostumaan mystisestä Helvetin tytöstä, ja Enma Ain ja Hajimen tyttären Tsugumin välille syntyy mystinen yhteys, joka sallii Tsugumin nähdä Enma Ain olinpaikan aina, kun hän on ns. ihmisten maailmassa. Oikeudentuntoinen Hajime haluaa tietää Enma Aista lisää, etenkin syytä koko kosto-operaatioiden toteutukseen. Hajime ja Tsugumi ovat siitä lähtien joka jaksossa mukana, mutta lähinnä taustalla – voisi jopa sanoa, että itse juoni potkaisee itsensä sisään vasta joskus aivan lopussa, jolloin koetaankin sarjan kohokohdat.

Tunnelmiltaan ja teemoiltaan koko sarja ja sen idea on hyvin poikkeuksellinen. Helvetti-teeman takia pohjavire on selvästi surumielinen ja ankea, eikä tilannetta auta yhtään murheellisen synkeä värimaailma, joka sopii sarjalle kyllä kuin nenä päähän. Kiinnostavinta sarjassa on kuitenkin sen moraalinen asetelma – kuka tahansa voi lähettää kenet tahansa helvettiin, jos on valmis menemään sinne myöhemmin myös itse. On toki ajatuksen tasolla ymmärrettävää, että esimerkiksi tytär haluaa tappaa isänsä tappaneen henkilön, mutta tuskin moni voi silti suoralta kädeltä sanoa, että tytöllä on oikeus lähettää tätä helvettiin – etenkin kun suoria todisteita ei välttämättä ole. Välillä homma menee todella käsistä – voiko eläimiä huonosti kohdellutta eläinlääkäriä lähettää helvettiin? Eräässä jaksossa jopa viaton sairaanhoitaja lentää manan majoille – viattomuudestaan huolimatta. Toisaalta lähettäjä ottaa siitä vastuun kompensaation kautta. Helvetti ei kuitenkaan ole kovin mukava paikkaa; ikuinen kärsimys on aika iso rangaistus esimerkiksi taloudellisista huijauksista.

Kaiken keskellä on nuoren näköinen tyttö – Enma Ai, joka hoitaa koko systeemiä. Hän tarjoaa nuken, tarkkailee tilannetta ja lopulta vie uhrin helvettiin. Enma Aista tiedetään vähän, mutta vähän myös opitaan matkan varrella. Hiljainen, tunteensa peittävä tyyppi. Ei erityisemmin nauti työstään, mutta hoitaa sen kunnialla. Synkkä menneisyys. Harmittavaa kyllä, Enma Ain eettisiä näkökulmia työhönsä ei avata ainakaan vielä ensimmäisessä tuotantokaudessa. Vihjataan kyllä, että viattomia hän ei mielellään vie helvettiin, mutta siinä kaikki. Todellisuudessa juuri tähän mystisyyteen perustuu Enma Ain koko viehättävyys. Tai sitten se on se maailman tyylitajuisin hahmodesign (punaset silmät, musta tukka, tollanen otsatukkaleikkaus… olen myyty.)

Sarjan vahvimmat onnistumiset liittyy nimenomaan kohtiin, joissa Enma Ai on mukana. Hänen asuinpaikkansa, jossa on ikuinen iltahämärä ja hänen isoäitinsä jota ei koskaan näytetä varjoa kummemmin. Joki, jossa Ai ennen töitä makailee. Punaiset kukat, joita hänen asuinpaikkansa on täynnä. Koko paikka on tyylikkäästi toteutettu, ja Enma Ai tuntuu siellä hyvin luonnolliselta näyltä. Töihin hän pukee kukkakimononsa ja lentää tulisilla vaunuilla. Kaikki tällaiset pienet tyyliseikat tukee Ain mystisyyttä ja olemusta täydellisesti, ilman että hahmoa persoonana tuodaan katsojalle mitenkään lähemmäs. Se on kiinnostava idea, jonka DEENkin hoitaa tyylikkäästi. Elegantti ja tumma.

Aille vastapainoksi kasattu Hajime hoitaa oman osuutensa tyylillä. Tsugumin avulla hän yleensä löytää paikalle moralisoimaan ennen kuin nauha on vedetty, mutta harvoin onnistuu. Silti Hajime ja Tsugumi tuo sarjaan hyvän nimenomaan inhimillisen kosketuksen, koska muut sarjan ihmiset ovat yleensä joko uhreja tai ilkiöitä. Välimaastossa liikkuva reportterimies sopii Ain luonnolliseksi viholliseksi. Hajimen ja Ain väliin taas astuu Ain apulaiset, nuo helvetistä pelastetut veijarit, jotka jättävät moraaliset osuudet muitten huoliksi ja hoitavat vaan omat hommansa – stalkkauksen, pelottelun ja muun sellaisen rivitoiminnan, mihin jaloa Aita ei oikein voi laittaa. Hauska ryhmä.

Kaikenkaikkiaan Jihoku shoujo on mielenkiintoinen paketti synkähköä fantasiaa. Mistään horror-sarjasta ei voi puhua, vaikka välillä aika karuillakin seuduilla käydään rakkaitten ilkiöittemme kanssa – yleensä heitä nöyryytetään ja heiltä vaaditaan anteeksipyyntöä, jota ei koskaan tule. Enma Ain hahmodesigni oli itselleni ainoa syy alkaa katsomaan tätä sarjaa, ja pienempinä annoksina se toimikin jopa mainiosti. Sarja onnistuu rikkoessaan moraalikäsityksiä rankalla kädellä, mutta epäonnistuu juuri toistavuutensa takia. Kärsivälliselle katsojalle Jigoku shoujo on ehdottomasti katsomisen arvoinen sarja, sillä vastaavaa ei ole.

Loppuun on aiheellista lyödä pieni crossover-kuva, koska puhuin School days -sarjan Itou Makotosta aiemmin hahmorage-artikkelissa.

Vuosi animeharrastusta – mitä jäi käteen?

Tänään aion puhua minusta! On nimittäin sellanen tilanne, että viikko/pari sitten tuli täyteen täysi vuosi siitä, kun ensimmäistä kertaa animea katsoessani koin sellasen fiiliksen, että TÄTÄ LISÄÄ JA PIAN OMFG!

Tänään estraadilla siis minä, minun animeharrastamiseni ja siihen liittyvät jutut!

Löysin animen sattumalta etsiessäni jotain hauskaa oheistekemistä nettipeleissä hengailulle – oli synkkä ja myrskyinen kesäilta vuonna 2008. Hetken irkissä tekemistä kyseltyäni sain linkin Youtubeen ja “Hellsing”-nimisen animesarjan ykkösjaksoon. Olin aina ollut vähän skeptinen animea kohtaan, kuvitellut sen olevan pelkkää noloa teinidraamaa tai ninjailua, ja nyt eteeni lyötiin jotain aivan muuta – Hellsingin TV-animen alotuskohtaus, jossa Alucard vetää helvetin tyylikkäästi aseen povarista ja ampuu naista päähän. Ei ninjoja, ei rakkautta. Pelkkää väkivaltaa. Ahmin koko sarjan aika nopeasti, mutta kuvittelin sen olevan jotain harvinaista herkkua animen saralla.

Varmaan kolmisen kuukautta onnistuin vielä välttelemään lopullista innostumista. Sillon jo halusin tietoisesti löytää nimenomaan animea, sanoin irkissä, että haluan katsoa parhaan mahdollisen animesarjan. Ja mikähän se voisi olla, kun teinipoikapainotteiselta irkkikanavalta kysyy? Kuten jo arvasitte – Death note.

Death note tuntui alusta alkaen joltain aivan muulta. Siinä yhdistyi älykäs ja jännittävä tarina, tyylitajuisesti suunnitellut animehahmot ja koko paketti oli niin hävyttömän tarttuva ja mukaansatempaava, etten koskaan ollut kokenut mitään vastaavaa. Silloin ensimmäistä kertaa tuli se tunne, että tätä minä haluan lisää, tää on mun juttu. Ahmin Death noten silloisilla mittapuilla todella nopeasti (kahdessa osassa) ja janosin LISÄÄ LISÄÄ LISÄÄ.

Alkoi jokaisen fanipojan ja fanitytön supervaihe, joka monissa harrastuksissa on se hauskin – kaikki aiheeseen liittyvä on upeeta ja parasta. Katselin monia sarjoja ja rakastin niitä kaikkia, mm. Fate/stay night (joka ON erittäin hyvä sarja), Zero no Tsukaima (jonka todellisesta hyvyydestä voidaan puhua.. – silloin tykkäsin siitä kovasti), Chobits jne jne jne. Lähinnä todella suosittuja, kaikkein tunnetuimpia sarjoja. Youtube-vaihe alkoi jäämään taakse, torrentit vei niiden osuuden. Huomasin, että animesta puhutaan yllättäen paljon ja yllättävää kyllä lähes joka foorumilla. Suositteluja oli helppo ottaa vastaan, kun kaikki sarjat tuntui niin hyvältä – suosikkeihin kuului Hellsingin, Death noten ja Fate/stay nightin lisäksi esimerkiksi sellasia todella tunnettuja sarjoja, kuin Code geass, Elfen lied ja Full metal Panic. Harrastus oli saanut tuulta siipien alle.

Animeharrastushan on siitä helppoa, että ensinkään se ei nykypäivänä maksa yhtään mitään. Kuka niitä DVDtä muka ostaa? Lisäksi animea on TODELLA ERITTÄIN VITUN PALJON. Vaikka kuinka paljon sitä katsoisi, se ei millään lopu kesken. Kevään puolelle kun käännyttiin, olin katsonu jo parisenkymmentä sarjaa, kaikki muiden suosittelemia ns. supersarjoja, joista kaikki tykkää. En edes vaivautunut etsimään itse mitään, vaan koin alottelevan harrastajan jonkinlaiseksi velvollisuudeksi katsoa ensin tunnetuimmat sarjat päältä pois. Jätin laskuista loputtomat shounenit ja oikeastaan kaikki muutkin yli 26 jaksoa liikaa ylittävät sarjat ja sainkin koottua jonkinlaista anime-yleissivistystä. Pystyin jo keskustelemaan animesta muiden kanssa, kun tunsin lajin jo jotenkuten.

Mihin suuntaan harrastusta sitten voisi laajentaa? Pitkiin sarjoihin? Tuntemattomampiin? Päätin yrittää sarjojen seuraamista japanin tahtiin. Aikaisemmin seurailin vain Clannad ~AS~:a, koska en malttanut odottaa sen loppumista, sekä jotain kautta mukaan napattua Maria+Holicia. Kevätkaudella 2009 alotin jo montakin sarjaa, tein jopa postauksen tänne blogiin siitä. Se oli monella tapaa aika erilainen kokemus – seuraavaa jaksoa oli jännä odotella, fanisubbausryhmät tuli nopeasti tutuiksi ja pysty pätemään jo monissa animeaiheisissakin mestoissa, kun oli itsekin ajan tasalla.

Tätä vaihetta osittain elän edelleen. Airaavien (siis japanin tahtiin tulevien) osuus katseluajoista on nykyään jo neljäsosasta puoleen, vanhojen sarjojen maratoonauksen viedessä loput ajat. Oon koittanu laajentaa vähemmän tunnettuihin sarjoihin, mutta se on vähän sellasta arpapeliä notta tuleeko hyvä vai huono sarja vastaan, kun taas tunnetumpia tsekkaillessa voi olla jo aika varma siitä, että jossain ainakin on onnistuttu. Pidempiä sarjoja nirsoilen edelleen, kaksi pisintä on Monster (74ep) ja juuri vuosipäivän kunniaksi katsottu Legend of Galactic Heroes (110ep). En edes osaa kuvitella katsovani satoja ja taas satoja jaksoja jotain, mikä on ainoastaan “ihan hyvää”, etenkin kun nykyään anime ei ole pelkkää ajantappoa, vaan olen aidosti kiinnostunut näkemään useita ja taas useita hienoja sarjoja – siksi valitsen lyhyemmän.

Mitä harrastuksesta nyt on sitten jääny loppujenlopuksi käteen? Harrastus ei missään vaiheessa ole vielä osoittanut laantumisen merkkejä, joten jotainhan olen siitä saanut. Takana on nyt 45 vuorokautta animea, eli satakunta TV-sarjaa, parikymmentä elokuvaa ja muutamat muut yksittäiset OVA-sarjat tai vastaavat. Suurin osa niistä on sellasta perustunnettua perusanimea. Se, mikä animesta tekee niin FABULOUSia, on ne hienot tarinat ja maailmat – se hetki, kun huomaa täysin uppoutuneensa sarjan lumoon ja maailmaan; huomaa samaistuvansa hahmoihin ja toivovansa heille pelkkää hyvää. Edelleen tahtini on sellainen, että keskimäärin löydän kuukaudessa yhden tai kaksi sellaista sarjaa , joka todistaa, että olen valinnut oikean harrastuksen ja sitä kannattaa jatkaa. Täyden kympin arvoisia superteoksia olen löytänyt vasta seitsemän, mutta uskon, että luku moninkertaistuu vuosien saatossa. Upea harrastus.

Mihin suuntaan tulevaisuudessa voi enää laajentaa? Jättishounenit on jo tuttuja mangana, airaavia tulee katsottua ainakin 8 per kausi ja pitkät sarjat ei enää aiheuta ongelmia. 13-26 jaksoisia perussarjoja tulee katsottua parhaimmillaan pari viikossa. Tilanne on tyydyttävä, mutta pitäisikö johonkin suuntaan kehittyä. Mangaan päin? En ole mikään skannien ystävä, mutta pokkarimuotosia löytyy viitisenkymmentä jo nyt hyllystä, enempään ei ole varaa. Lisää tuntematonta settiä – joku vois suositella hyvää kamaa. Olen vielä nuori ja innokas ja aion ottaa siitä tilasta hyödyn.

Nyt katselemaan solaa! Huomenna tai keskiviikkona vuorossa olisi Jigoku shoujo! Anime on ihanaa ja sitä on paljon.

PS. Blogillani ON lukijoita! Ihanaa, kiitos kaikille, vielä kun kommentoisitte! Tähän voinkin jättää loppuun haasteen, että jokainen tämän viestin lukenut suosittelee kommentilla yhtä tai mielellään jopa useampaa katsomisen arvoista sarjaa, miellään tietysti niitä, jotka voivat päätyä henkilökohtaiselle List of awesomelleni. Jottette suosittele jo katsottuja sarjoja, varmistattehan http://myanimelist.net/profile/Tounis -listaltani josko olen mahdollisesti sarjan jo katsellut! Sielläkin saa heittää kommenttia tai kaveripyyntöä, tykkään niistä!

PSS. Mun blogin saa heittää kaikkien blogrolleihin, ja teen itse sinulle saman, jos kerrot miten!

Iki-ihanaan Bakemonogatarin Sengoku Nadekoon on hyvä lopettaa! Fuwa fuwa.

Ei merkintää tälle viikolle, koska LotGH!

Seuraavalla viikolla kerkee taas katselemaan jotain muutakin, niistä voi sitten blogailla! First squadistakin olis voinut, jos siinä olisi ollut järkeä! No, ensiviikkoon.

83 / 110 ep atm.

Vituttavimmat sankarit

Mitä, me vai?!

Joskus jotain sarjaa katsoessa tajuaa yhtäkkiä tuijottavansa elämää suurempia idiootteja. Nuo limanuljaskat, raukkikset, ääliöt ja mulkvistit täyttävät ruudun yhdessä jos toisessakin sarjassa, mutta sillointällöin tiskiin tulee sellaisia munapäitä, että sarjan jatkaminen tuntuu taistelulta mielenterveyden pysyvyyden ja katoavuuden välillä. Tällaisia sarjoja minulle oli stereotypista haaremisarjaa kiintoisasta näkökulmasta käsittelevä psykologinen epäromanssisarja School Days, tytöille suunnattua muka-shounenia homoimmillaan eli 07-ghost ja kulttiklassikkojen kulttiklassikko, psykologisen mechan pioneeri Neon genesis evangelion.

Näistä kolmesta Koulupäivät ja Uuden ajan evankeliumi ovat kiinnostavia ja jopa hyviäkin teoksia, joissa kammottavat protagonistit onnistuvat turmelemaan koko sarjan viehätyksen. 07-haamun tapauksessa itse sarja on jo melkoista lörtsyä, mutta päähenkilö on sarjan suurin yksittäinen ongelma.

Aloitetaan kesyimmästä, eli 07-ghost:n Teito Klein

Teito Klein on entinen orja, joka armeija-koulutuksessa päätyy konfliktiin korkea-arvoisen henkilön kanssa. Hän pakenee läheiseen luostariin, josta hänet aiotaan napata pois. Onneksi Teitolla on parikin ässää hihassaan!

Teito on ihan kiva hemmo. Ulkoisesti miellyttävä, kaverisuhde kunnossa ja ei kiusaa ketään. Osaa käyttää taika-ristihässäkkäänsä tyylitajuisesti, omaa piileviä supervoimia ja kantaa aina mukanaan sangen söpöä vaaleanpunaista karvapalloa mukana, joka tottapuhuen on hänen parhaan ystävänsä uudelleensyntymä. Miksi hän siis tuottaa niin suurta tuskaa?

Kun Teitolle suunniteltiin persoonaa, alkuperäinen mangaka keksi vain yhden piirteen: sankari. Koko Teiton hahmo elää tämän yhden piirteen varassa, ja erittäin inhottavalla tavalla – Teito ei ikinä tee vääryyttä, vaan on käytännössä katsoen täydellinen persoona. Hän taistelee pahaa vastaan, mieluiten yksin ettei satuta muita. Hän rakastaa epä-isäänsä, kirkon arkkipiispoja ja ystäväänsä niin armottomasti, että on valmis uhraamaan itsensä heidän takia milloin vain. Kerran tai kahdesti hän tekee pahuutta tai sanoo rumasti – silloin kyseessä on Eye of Mikhail, joka välillä ottaa Teiton ruumiin haltuunsa. Kertakaikkiaan Teito on niin käsittämättömän huonosti rakennettu hahmo, että jo hänen naamansa näkeminen ärsyttää! Saa kaverille joskus sanoa rumasti! Aina ei tarvi uskoa kaikkea mitä muut sanoo! Joskus on oikeus olla itsekäs!

Sitten on saman persoonallisuuden piirteen toinen ääripää – Neon genesis evangelionin Shinji Ikari

Shinji on epäsosiaalinen nuorimies, joka joutuu isänsä semi-pakoittamana ohjailemaan EVA-01 mechaa. Shinjia vaan ei huvittais pätkääkään.

Shinji ei oo yhtään kiva tyyppi. Hän on sellanen liian epäsosiaalinen angstimörkö, jonka psykologista olemusta täytyy aina käsitellä kaikissa animeissa. Varsinainen epäsankari, todellinen ärsyttävyyksien ärsyttävyys!

Ikari-kunin persoona on paljon vaikeampi selittää kuin em. Teitokleinin. Shinjillä on ongelmia isänsä kanssa, hän ei tule toimeen oikein kenenkään kanssa, ei juur kavereita, ei oikein mitään elämässä. Hänet silti pakotetaan haluamattaan ohjastamaan mechaa, joka ei mitä ilmeisimmin ole yhtään hauskaa puuhaa. Muutenhan Shinji menisi kivana pirstalaisena, todella huonon itseluottamuksen omaavana hahmona, mutta hän ei oikein tahdo kehittyä missään välissä! Loppumetreillä homma menee jo niin pitkälle, että kun kaikki kaverit ja tutut meinaa kuolla tuskasesti ympäriltä, Shinji menee kyykkyyn ja rupeaa angstaamaan, että ei pysty mihinkään! Niin ehkä oikea ihminen tekisi, mutta fiktiivisiltä hahmoilta moisen raukkamaisen itsensä vihaamisen voi poistaa, joten miksi sitä ei tehty? Hienosti rakennettu persoona ehkä, mutta on oikeasti erittäin ärsyttävää katsella toisen tyhjänpäivästä angstaamista, kun omat suosikkihahmot tekee kuolemaa ja Shinji voisi ne kyvyillään pelastaa, jos viitsisi. Sietämätön nyyppä.

Lopuksi varsinainen paholainen, kaikkien tusina-haaremipoikien kulminoituma ja pettämisen suurekspertti Makoto Itou

Eräänä päivänä kouluun tullessaan Makoto ihastuu tyttöön! Naispuolisen kaverinsa myötävaikutuksesta Makoto alkaa myös seurustelemaan ko. tytön kanssa ja ohessa panee tätä naispuoleista kaveria – ja kaikkia muitakin koulun tyttöjä!

Makoton puolustukseksi täytyy sanoa, että hän tosiaan on kova mies panemaan – hän ei kertakaikkiaan selviä päivääkään ilman, kun on kerran tämän eläimellisen toimituksen makuun päässyt. Mystisellä tavalla haaremien hahmot vetää kaikkia tyttöjä puoleensa, ja Makoto lienee ensimmäinen joka kunnolla ymmärtää ottaa ilon irti tilanteesta…

.. Ja se tekee Makotosta täysin sietämättömän tyypin. Hän pettää kaikkia. Hänellä on tyttöystävä, mutta hän nussii myös kaveriansa. Kaverilleen hän väittää seurustelevansa tämän kanssa, eli siis pitää kahta tyttöystävää samaan aikaan, ja nussii kolmatta, neljättä ja viidettäkin täysin ilman omantunnontuskia. Makoto todellakin on mies, jota ei toivoisi poikaystäväksi kenellekään. Kammottava hyväksikäyttäjä, joka ei koskaan saa tarpeekseen. Onneksi hänet tapetaan. Paras loppuratkaisu ikinä.

Teiton, Shinjin ja Makoton kaltaiset superääliöt ovat onneksi harvassa, mutta animessa ylipäätään miespäähahmot tuntuvat monesti jäävän ontoiksi kuoriksi, joiden tehtävä on olla sarjassa siksi, että seurustelussa kuuluu nyt vaan olla poikakin. Poikkeuksiakin onneksi on ja olisin valmis nimeämään Clannadin Okazaki Tomoyan yllättävän korkealle kaikilla mahdollisilla ihana mies -asteikoilla. Toivottavasti nämä kolme kamaluutta olivat nyt vain erityistapauksia ja anime tulee jatkossakin tarjoilemaan komeita ja ihania miehiä.

Minä ja örkkini

 

Cencoroll ei ole se tyypillinen anime. Se kertoo nuorukaisista, joilla on hallussaan rumat karvaiset otukset, mutta Cencoroll on hyvin kaukana Pokemonista.

Cencorollin takaa löytyy Atsuya Uki, mangataiteilija, joka työsti koko puolituntisen filmin lähes yksinään. Hän käsikirjoitti, suunnitteli ja ohjasi sen yksinään, sekä teki suurimman osan animoinnista itse. Jo sen vuoksi se on vuoden oudoimpia animeteoksia. Indie-animella kun ei ole vakiintunutta jalansijaa lajin vaativuuden ja hintavuuden takia. Sekunnissa on monta kuvaa ja niiden piirtäminen yksin tuskin on kovin hauskaa.

Todellisuudessa Cencorollin tekee oudoksi se itse. Se sijoittuu johonkin rinnakkaistodellisuuteen, jossa on tosiaan outoja otuksia, ilmeisesti useitakin. Suurimmalle osalle jengistä nämä ovat vielä ventovieraita, mutta moisen hämmästelyyn ei jätetä aikaa. Tarinaa ei pohjusteta oikein mitenkään. Päähenkilönä toimii kolme nuorukaista – Tetsu, joka omistaa Cencon; Shuu, joka omistaa parikin otusta ja Yuki, joka vaan sattuu olemaan väärässä paikassa väärään aikaan ja huomaamaan, että Tetsun pyörän satulalla on silmä.

Niin, satulalla on silmä, koska pyörä ei olekaan oikeasti pyörä, vaan ruma karvainen otus muuttuneena pyöräksi! Otushan on tietysti Tetsun Cenco, jolla on kyky muuttua vähän kaikenlaisiin muotoihin. Mikäpä olisi kätevämpi lemmikki, kuin otus, joka vaihtaa tarvittaessa kokoaan, taistelussa muuttuukin valtavaksi nitojaksi ja kotiinlähtiessä varsin mukiinmeneväksi autoksi!

 

 

Shuun örkit ei tämmösiin ihmeellisyyksiin pystykään, vaan ne taistelevat normaalisti lonkeroitten ja massan avulla. Normaalisti! Molempien örkkejä muuten ohjaillaan tukasta törröttävillä töyhtöillä. Tietysti.

 

 

Kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta mistä tämä nyt sitten kertoo? Shuu haluaa viedä Tetsulta Cencon, ja Tetsu taistelee Cencolla Shuun örrejä vastaan. Yuki on aluksi vain sivustakatselija-parkatyttö ilman hassumpaa merkitystä, mutta myöhemmin ottaa jopa ohjat Cencosta. Armottoman meiningin jälkeen tulee yhtäkkiä loppu. Mitä?

Cencorollin suurin ongelma on sen älytön sekavuus. Juonesta ei tunnu oikein ottavan kiinni millään, onhan koko paketti vain tiukat puoli tuntia pitkä, eikä hahmoihin oikein halua päästä käsiksi. Ainoaksi symppishahmoksi jää Yuki, ja sekin lähinnä ihastuttavan ääninäyttelijänsä takia. Vaikea sanoa mitä tekijän päässä on tarkalleenottaen liikkunut Cencorollia kirjoittaessa, mutta tuskin ihan kaikki on ollut kotona. Örkit saavat minunpuolesta mättää toisiaan, kunhan sille annetaan joku syy – esitetyt motiivit on “Cenco syö tollasii örkkei” ja “Mä vaa halun ton Cencon!”. Miksi? Ja mistä nuo örkit edes tulivat? Mistä te ne saitte? Onko niitä enemmänkin? Onko minullekin sellainen?

Visuaalisesti Cencoroll on yhden miehen työksi aika komea. Liikettä riittää, hahmodesignit on hyvin tavallisia, mutta ajaa asiansa ja örkit on rumia, kuten sarjan olemukseen sopii. Värienkäyttö on vähän kankeaa, mutta eipä niitä kaikessa tohinassa jaksaisi jäädä katselemaankaan.

Mitä tästä nyt pitäisi todeta? Aika hämyisää kamaa, mutta väittäisin, että härömmän animen ystävät tästä saattaa tykätäkin! Vähän samantyyppistä indie-henkeä kuin Studio Rikkan teoksissa (Eve no Jikan, Pale cocoon), mutta Rikkalla on sentään vähän järkeä niissä. Virkistävän epäkliseinen tarina kelpaa mainioksi välipalaksi kaiken haaremin ja koulukomedian jälkeen. Aivot voi jättää narikkaan tai säätää ylikierroksille, molemmilla tavoilla Cencoroll on omalla kierolla tavallaan sangen nautittava ja mielenkiintoinen teos, jollaisia toivoisi lisääkin.

Loppuun erittäin tärkeä kuva Shuun örkistä muuttuneena puddingiksi, kun Yuki ottaa siitä vallan.

Ei oo yhtään kivaa!

Ei oo kiva tilanne! On nimittäin sillä tavalla, että ilmeisesti Del rey manga on huomaamattani mennyt siirtelemään Mushishin kahdeksannen voluumin ilmestymistä! Olen kohtuullisen varma, että sen oli tarkoitus ilmestyä vuodenvaihteen tienoilla, helmikuussa tai siinä tienoilla, mutta nyt ne valopäät siellä Del reyllä on keksineet, että se kaikki loput Mushishit julkaistaankin yhtenä tiukkana pakettina heinäkuussa. Mitä ihmeen pelleilyä tämmönen on? Lyödäänkö kaikki loput kappaleet yksiin kansiin, vai julkaistaanko kaikki irralliset volumet vain samana päivänä? Molemmissa tapauksessa on kysyttävä, että miksi? Odotin kahdeksatta jo innolla nähtyäni sen ohimennen mangaputiikissa Ranskassa, heillä se oli nimittäin ilmestynyt jo (ja muutkin voluumit sisälsi värisivuja, ör). Parempi sisällyttää tohon jöötijulkasuun edes värisivut tai muuta spekiaalia. Julisteita!

Mushishihan on kuitenkin todennäköisesti paras kaupan oleva manga. Haastajaa etsitään.

____

Hyvinä uutisina mainittakoon, että tämän vuorokauden aikana (2. marraskuuta) tulisi uuden Bakemonogatari-episoodin ilmestyä interwebin syvövereihin! Fuck yeah!

Syyskausi 2009 – Alkufiilikset ja muut mökötykset!

Ilmeeni kun uusi kausi olikin kunnollinen!

Syyskausi 2009 oli etukäteen tuomittu viralliseksi Failkaudeksi 2009. Kun Chartfag alunperin postasi visuaalisen version syyskauden tarjonnasta, en itsekään oikein tiennyt mitän odottaa.

Tuttuja nimiä oli pari. Darker than BLACKin kakkoskautta olinkin jo odotellut, ykköskausi kun on ehdottomasti maailman coolein sarja. Trapezesta kuulin juttua, että se olisi Mononoken tekijöiltä, siis häröä ja symbolista kamaa tulossa. Fairy tail taas on kuuluisa shounenmanga, jota verrataan aina One pieceen, hyvässä ja pahassa. Muut sarjat oli täysin tuntemattomia

Kaikenkaikkiaan aloitin 12 sarjaa, joiden joukossa on todennäköisesti aika vähän todellisia huippuhetkiä, mutta sellasta “mahdollisesti 9/10, jos hyvin käy” kamaa oli kyllä. Sitten asiaan:

11eyes

Tyttö ja poika ilmiintyy kesken hengailun rinnakkaistodellisuuteen, “Punaiseen yöhön” ja sieltä pois, tahdosta riippumattomasti. Tosimaailmassa kaikki on hyvin, mutta rinnakkaistodellisuudessa heitä vainoaa oudot örkit

Lunasti mielessäni paikan tulevana Asura cryin’:nä. Taidetyyli on jokseenkin samantapainen, juonissa yhtä paljon järkeä ja toiminta on yhtä retardia. Aloitin tämän, koska hahmot näytti erittäin böheiltä promokuvissa. Sarjassa he näyttävät pikkasen palikoilta. Kuulemma erittäin psykologinen ja jännittävä toimintafantasia, minusta lähinnä tyhmä.

Aoi bungaku series

Sarja tunnettujen japanilaisten kirjojen animeversioita. 12 jaksoa, kuusi kirjaa.

Blue literary, eli Aoi bungaku, oli ensimmäinen, joka kärsi fanikäännösongelmista. Suoraan sanottuna siis kääntäjiä ei meinannut millään löytyä. Lopulta joku One pieceä kääntelevä pikatekstitysryhmä sai ykkösjakson julkaistua. Hyvin synkkä sarja, psykologisesti jopa vähän pelottava. Hahmodesignit on Death noten piirtäjän käsialaa, ja sen näkee – Aoi bungakussa on sarjaan sopivasti käytetty huomattavasti kypsemmännäköisiä hahmoja, kun Kuolonmuistilehtiössä, ja tyyli istuu. Mikään kovin hyvä sarja tämä ei kyllä ole, mutta kiinnostava varmasti. Odotan jatkoa kohtuuinnolla.

Darker than BLACK

Sijoittuu ykköskauden jälkeisiin aikoihin X vuoden päähän. Syndicate-järjestö on kaatunut ja heidän jäämmistönsä uhattuna. Mukaan tarttuu Suou, pieni tyttö, joka selvisi kunnossa muutaman vuoden takaisesta onnettomuudesta.

Kauden odotetuin tapaus. Ykköskaudesta lähdettiinkin lähes täysin uusille urille – 2 jaksoa per tarina -tyyliin ei lähdetykään tälläkertaa, vaan ilmeisesti koko 12 jaksoinen tuotantokausi jatkaa yhtä pitkään juonta. Se toimii. Toimintakohtausten animointi on edelleen intensiivistä ja vauhdikasta ja nyt uudeksi päähenkilöksi on löytynyt söpö plikka, jolla on hemmetinmoinen ase. Älyttömän siistiä! Sitäpaitsi tytön ääninäyttelijä on yksi suosikeistani, Kana Hanazawa. Hei, ykköskauden musta antisankari, näyttää uudella kaudella pulsulta tuulipuvussaan, mutta karisma on tallella. Ehdottomasti kauden helmiä, innostava sarja kaikenkaikkiaan.

Fairy tail

Eletään maailmassa, jossa taikurit kuulluu kiltoihin. Näistä kuuluisin on Fairy tail, johon protagonistityttömme Lucy haluaa liittyä – sitä miettiessään hän kohtaa Natsun, joka on Fairy tailin jäsen.

Pakollinen poikiensarja. Taidetyyli todellakin tuo One piecen mieleen, lähinnä siinä pahalla, sillä siinä missä One piece pintaraapaisulla näyttää pöljältä on sarjassa lähemmin tarkasteltuna hienoja visuaalisia oivalluksia. Fairy tail taas on ulkoasultaan ihan pöllö. Tarinasta ei ykkösjakson perusteella oikein saanut vielä kiinni, mutta animaation laatuun kiinnitin kyllä huomiota – valjua. Aika vähäruutuisesti tehtyä, kun ottaa huomioon, että Fairy tail manga on sangen suuressa suosiossa japaninmaalla ja itse sarja on senkautta odotettu tapaus ja instant-klassikko monien mielestä. Sellaiseen voi käyttää rahaakin, koska se tulee kyllä tuottamaan.

Kimi ni Todoke

Sawako Kuronumaa pelkää koulussa kaikki, sillä huhu kertoo, että hänen kanssa tekemisissä olevalle laskeutuu kirous. Sawakoa kuitenkin lähestyy poika, Kazehaya, joka alkaa auttamaan Sawakoa, jonka unelmana on tulla toimeen ihmisten kanssa normaalisti.

Pakollinen tyttöjensarja. Sawako on suloinen tyttö, aikalailla mun tyyliä (hiljainen + otsatukka, FUCK YEAH). Kazehaya taas on tyyppinä sellainen, jonka kanssa tulisin hyvin toimeen – prinssimäinen hauska naapurinpoju, josta kaikki tykkää. Ei mikään itsekäs mursu, niinkuin kaikki oikeat pojat tässä maailmassa. Kimi ni Todoke on erittäin suloinen ja miellyttävä shoujoromanssi, joka yhdistelee elämää suurempaa draamaa ja hienoa taidetta osuvasti. Kauden huipputuotteita. Jes.

Kobato.

Kobato on nuori tyttö, joka haluaisi suorittaa jotain maagista taikatyttötehtäväänsä ihmisten parissa.

Eh, sarja on CLAMPin käsialaa, eli siis taatusti.. jotain? CLAMPista en koskaan ole erityisemmin välittänyt, eikä Kobatonkaan idea elämää suuremmalta tunnu. Pelastajana toimii TAAS Kana Hamazawa, jes! Juoneen en oikein päässyt sisälle, mutta jotain puhtaan viatonta söpöilyä tämä sarja varmaan on. 24 jaksoa tosin, hmm, menee varmaan emoiluksi loppua kohden. Toivottavasti ei.

Trapeze

Lääkäri, jolla on kolme persoonallisuutta ja piikittämisfetissi. Enough said.

Mononoken tekijöiltä en olisi mitään järjellistä odottanutkaan. Trapeze, tai Kuchu buranko, on erittäin härö, erittäin kiinnostava ja erittäin psykologinen sarja. Se kiusaa katsojaa muuttamalla potilaan päätä linnuksi, käyttämällä animoinnin seassa live-actionia ja kuljettamalla juonta niin, ettei sen ymmärtäminen tunnu edes tärkeältä. Käsittämätön sarja, mutta erittäin kiehtova omalla tavallaan. Nautintopisteet tosin pysyy nollissa, koska sarjan katsominen aiheuttaa päänsärkyä ajatusmyrskyn ohella. Värimaailma ei kyllä siihen auta, sillä se luottaa lähinnä shokkiväreihin viljeltynä hyvin kummallisesti. Lisänä on vielä pysäytykset, kun sarjassa käytettyjä lääketieteellisiä termejä selitetään katsojille, outo, mutta ihan toimiva idea.

Letter bee

Sarja tummansinisistä posteljooneista, jotka matkaavat tummansinisen maiseman läpi – ja ohessa hakataan parit CGI-animoidut torakkaörkit.

Kuvauksesta huolimatta kysessä on kiehtova sarja. Se tuo heti mieleen yhtymäkohtia esimerkiksi Kino’s journeyn ja Shigofumin kaltaisiin sarjoihin, jotka itsessään jo pakottavan tämän katseluun. Uniikki lähtökohta antaa oivalliset eväät kauden parhaaseen sarjaan – nyt ne täytyy vaan lunastaa. Sarjan värimaisema on muuten kiinnostava – öbaut ainoa väri on tosiaan jo mainittu tummansininen. Tunnelmaa!

Natsu no Arashi – Aikinaichuu

SHAFTin häröilykomedia jatkaa siitä mihin ykköskausi jäi – tiedossa siis elämää suurempia tunteita, höpöjä tilanteita ja visuaalisesti sykähdyttävää paskaa!

Odotettu tapaus syystä SHAFT. Suosikkiohjaajani Akiyuki Shinbou teki ykköskaudesta herkullista pöhkökomediaa, vaikka itse lähdemateriaali (vihje: School rumblen kirjoittaja) taitaa olla aika kehnoa. Koko show elääkin lähinnä hämärällä kerronnallaan, satunnaisilla referensseillä ja monien mielestä liiankin persoonallisella visuaalisella tyylillä. Viimeksi mainittu on ehkä suurin syy Natsu no Arashin superiuteen, mutta riittääkö se pitämään kiinnostusta yllä jo toiset 13 jaksoa? Ykkösjakso oli rantajakso, joka ei voi mennä kun pieleen – paitsi että se ei mennyt. Repikää siitä.

Nyan koi!

Lukiolaispoika rikkoo pyhän kissapatsaan ja saa kirouksen osakseen – hän alkaa kuulemaan kissojen puhetta ja ne huhuavat, että poikakin muuttuu kissaksi ellei tee tarpeeksi paljon hyviä tekoja muille kissoille.

Kauden urpokomedia numero #1. Yllättäen todella hauska, vaikka alotussetting on ehkä maailman kuivin. Sisältää söpöjä tyttöjä, Kyon-maisen raukkaparka-päähenkilöpojan ja tietysti aimo annoksen kissoja niiden ystäville! Eivät muuten ole mitään mukavia tyyppejä, väittäisin.

Seiken no Blacksmith

Fantasiasarja ritaritytöstä ja sepästä, joiden tehtäväksi todennäkösesti jää maailman pelastaminen

Varsinainen kliseemylly! Yrittää olla todella vakavaa fantasiaa, mutta epäonnistuu siinä aika pahasti. Ei tämä huono sarja ole, mutta fantasiaa voi kertoa vähän vakavammallakin otteella – varsinkin jos aikoo välissä höystää menoa pikku tissihuumoreilla. Voi nousta yllättävänkin hyväksi, mutta vähän vaivaannuttava sarja kaikenkaikkiaan.

Seitokai no Ichizon

Kertoo.. no oppilaskunnasta. Vai mikä olisi hyvä suomennos Student councilille? Komediasarja, joka luottaa söpöihin moetyttöihin ja referensseihin.

Referenssihuumoria voi tehdä monella tavalla, ja Seitokai tekee sen erittäin huonosti. Se joko vihjaa nopeasti, jolloin jää vähän wtf-maku suuhun, tai sitten viittaa niin perinpohjaisesti, että se ei enää ole hauskaa, vaan tuntuu samalta, kun vitsi jonka hauskuus täytyy erikseen selittää. Seitokai ei ole yhtään hauska sarja, sen hahmot ei ole yhtään sympaattisia ja studio DEEN pitää animoinnissa oman tasonsa – paskan tason.

Pikatuomionta sarjat hyvyysjärjestyksessä:

Kimi ni Todoke > Darker than BLACK > Letter bee > Trapeze > Nyan koi! > Natsu no Arashi > Seiken no Blacksmith > Aoi bungaku > Kobato. > Fairy tail > 11eyes > Seitokai no Ichizon

En kutsuisi tätä huonoksi kaudeksi, mutta paras se ei taatusti ole. Supersuosikit ja sellaset ISOT MEGASARJAT puuttuu kokonaan – näihin on tyydyttävä ja odotettava alle viikon kuluttua koittavaa Bakemonogatari 13th episodea. Fuck yes.

Coming soon: toivomuksia otetaan vastaan! Ehkä Hayate the Combat butler -fanipoikailua, tai sit jotain järkevää asiaa. Saa nähdä, mutta toivottavasti jotain on tulossa!

Uusi tyyli, uudet kujeet – Uudistuneet animublogin virallinen päivityspostaus!

Ichijou approves!

Moro kaikille! Nythän on sellanen tilanne, että minä – Muusi, Tounis tahi Duunakka – on lukenut viimeaikoina paljon kiinnostavia animeblogeja ja kokenut suurta kateellisuutta niille, kenen runosuoli aina vaan sykkii! Tilanteeseen on ihan pakko, toistan, PAKKO, saada parannusta. Blogaaminen on erittäin hauskaa, mutta hyvä ystäväni ja tämän blogin tarjoaja, WordPress, on erittäin hankalakäyttöinen ja vammanen sivusto, jonne kirjoittaminen tuottaa suurta tuskaa! Opin muuten vihdoinkin liittämään kuvan ilman kiertoteitä, etsin sitä kerran varmaan vartin…

Mikä siis eteen? Ensimmäisenä mieleen nousi blogaussivuston vaihto. Blogsspottiin saa hauskannäköisiä blogeja ja käyttö on varmaan helppoa, sellasia retardoja sinne on postaillut, että erotun joukosta jo pelkästään sillä, että hallitsen kieliopin teoriassa! Vaihtaminen vaan olisi työlästä, eikä se välttämättä sen parempi paikka olisi – kysehän on ennemminkin tottumuksesta. WordPress siis saa jäädä tältäerää.

Muutosta on silti saatava, vaikka väkisin! Kakkosvaihtoehtoa rupesin jo toteuttamaan – ulkoasu uusiksi. Uusi ulkoasu, uudet aatteet! Tai sitten ei, en vain hirveästi tykännyt vanhasta “otan vaan ton ku Zachrksellakin on” -tyylistä, vaan siirryin synkempään, kohtalokkaampaan ja toivottavasti selkeämpään malliin! Itse tykkään ainakin enemmän nykyisestä, maailman tyylikkäin banneri vaan puuttuu.

Todelliset muutokset täytyy tietysti tehdä kirjoituksien suhteen. Päivitin ennenvanhaan tätä blogia sillontällön, ehkä joskus jos huvitti. Saadakseni edes kolmannen lukijan blogilleni olen päättänyt kirjoittaa vähintään kerran viikossa edes jotain. Odotan innolla tuskaisia sunnuntai-iltoja, kun viikolla en ole saanut mitään aikaan! Toivottavasti juttua syntyy, mielummin paljon paskaa, kun kerran kuussa yksi kohtalainen!

Viimeinen ja vähäisin muutos on se, että ajattelin tottapuhuen kertoa tästä blogista jollekin. Saa nähdä uskallanko.

Uusille lukijoille tietoisku: Tounis eli Muusi on vuoden animea (ja ohessa vähän mangaakin) harrastava juuri täysi-ikäistynyt poikalapsi Tampereelta! Vanhat postaukset saattaa olla aikamoista jöötiä, suhtaudu varauksella ja odota innolla uusia, mehevämpiä postauksia!

Coming soon: Syksy 2009 – Fail vs. Okay – Katsaus tuoreimpaan animekauteen